tä yhtä ja samaa termiä käytetään mo-
nista asioista, ei vielä takaa, että näillä
asioilla olisi jotakin olennaista yhtä-
läisyyttä. Filosofisessa estetiikassa on
pohdittu paitsi kauneuden myös taiteen
luonnetta ja useimmat esteetikot ovat
luopuneet ajatuksesta, että taideteok-
silla olisi jokin yhteinen niitä määrit-
televä piirre. On ajateltu, että mahdol-
lisia yhteisiä tekijöitä on pikemminkin
syytä etsiä kontekstista ja ympäristös-
tä, jossa taideteokset esiintyvät, kuin
teoksista itsestään. Käsittääkseni sama
pätee myös kauneuteen ja esteettiseen
arvoon: kontekstista riippuen kauneu-
den kriteerit vaihtelevat.
Yksi keskeinen vedenjakaja kulkee
joidenkin mielestä siinä, olemmeko te-
kemisissä luonnonobjektien vai ihmi-
sen tekemien asioiden kanssa. Se että
asia on ihmisen tai ihmisryhmän tuot-
tama, muuttaa esteettistä suhtautumis-
tamme: artefaktien kohdalla arvioim-
me niiden onnistumista. Onko ihminen
tehnyt asian hyvin vai huonosti? Onko
kirjailija onnistunut viimeisimmässä
romaanissaan? Entä säveltäjä uusim-
massa sinfoniassaan? Teoksen kau-
neus ja muu mahdollinen esteettinen
arvo on jonkun saavutus. Sen sijaan
luonnonkohteet eivät ole tehtyjä asioi-
ta ja saavutuksia tässä mielessä. Luon-
nonkohteet ovat viattomasti sitä mitä
ne ovat: ne voivat miellyttää meitä es-
teettisesti tai olla miellyttämättä – ke-
nenkään saavutuksina ja tuotteita nii-
tä ei arvioida.
Tästä perustavasta erosta seuraa
monia asioita kauneuteen nähden.
Luonnonkauneus on monella tavalla
välittömämpää ja aistillisempaa kuin
artefaktien kauneus. Viime talvina
olemme saaneet ihastella lumisia mai-
semia myös eteläisessä Suomessa: pui-
den oksat paksujen lumikerrosten alla,
kuin sokerikerroksella kuorrutettuja.
Talvella on yksinkertaiset mutta vai-
kuttavat mustavalkoiset sävyt: niitä
ihailemme yhä uudestaan. Emme syy-
tä luontoa luovuuden puutteesta tai it-
sensä toistamisesta; samat asiat tekevät
vaikutuksen vuodesta toiseen: kevään
vihreän sävyt ja luonnon herääminen,
kesän vehreys, syksyn väriloisto ja lo-
pulta alakulo.
Historia, kulttuuri ja
aika kauneuskäsityksessä
Sen sijaan taiteesta ja monista muis-
takin artefakteista etsimme uutta ja
innovatiivista. Uutuus ja innovatiivi-
suus eivät luonnollisestikaan liity pel-
kästään kauneuteen, vaan ovat paitsi
muiden esteettisten arvojen kuin kau-
neuden määreitä myös erilaisten in-
himilliseen kulttuuriin liittyvien toi-
mintojen ja asioiden piirteitä.
Pekka
Halosen
talvimaisemat ovat kaunii-
ta ja vaikuttavia Pekka Halosen maa-
laamina 1800-1900-lukujen vaihteen
taiteena. Jos nykytaiteilija maalaisi
samanlaisia halosia tänään, hänen töi-
tään monet eivät arvostaisi, eivät ai-
nakaan taiteentuntijat. Ne eivät heis-
tä näytä esteettisesti arvokkailta, eivät
välttämättä edes kauniilta. Mistä tämä
johtuu? Mikä on se tekijä, joka vaikut-
taa arvioihimme taideteosten kauneu-
desta? Miksi taiteentuntija ei suhtaudu
taideteoksiin samalla tavalla luonnol-
lisesti, aistimellisen välittömästi kuin
luonnonkohteisiin? Miksi hänen arvi-
onsa usein poikkeaa tavallisen katso-
jan kokemuksesta?
Amerikkalainen taidefilosofi ja –
kriitikko
Arthur Danto
nimesi tämän
havaintojamme ohjaavan ja arvioitam-
me suuntaavaan tekijän termillä ”tai-
demaailma”. Taidemaailma on hänen
mukaansa se taiteen historian ja tai-
teen teorian ilmapiiri, joka antaa kä-
sitteellisen viitekehyksen niin taidete-
oksia koskeviin havaintoihimme kuin
arvioihimmekin. Nykypäivän taide-
maailma ei ole sama kuin Pekka Ha-
losen aikainen: muutoksia on tullut
paljon niin historiaan kuin teoriaan-
kin. Ei ole oikein katsoa nykytaidet-
ta 1900-luvun alun viitekehyksessä.
Elämme erilaisessa historian ja teori-
an ilmapiirissä.
Taideteosten esteettinen arvioin-
ti edellyttää asiantuntijuutta; arviot
teoksen esteettisestä arvosta, kauneus
mukaan lukien, voivat mennä vikaan.
Viaton ihailu ei enää riitäkään, vaan
tarkastelun ja arvioinnin on perustut-
tava tietoon ja usein myös kokemuk-
seen. Taiteen arviointi ei ole samalla
tavalla tasa-arvoista kuin luonnon –
”
Talvella on
yksinkertaiset
mutta vaikuttavat
mustavalkoiset
sävyt.
22
