Kuka saa
komentaa taidetta?
KUVA Antero Tenhunen
Tuula Lehtinen
Taidegraafikko
Pirkanmaan rahaston
hoitokunnan jäsen
”Taidetta ei voi komentaa/Taide ei koputa. Se ei kysy saako se tulla sisään.
Varsinkaan Taide ei tule sievää pärekoria kantaen ja kukkia ympäriinsä heitel-
len.”
Juhani Karila, HS 11.5.2013
Boheemi elämäntaiteilija, sankaribailaaja, eksentrinen nero, näkijä vai kylä
hullu ja metsänpeikko? Vai nykytaiteen tarjoama provokaattori ja anarkisti?
Yhteiskunnan taiteilijalle tarjoamilla roolimalleilla ei palkkapussi kovin paksuk
si kasva. Populistinen kuva taiteilijan ammatista jättää ammattikunnan nyky-
yhteiskunnan ulkopuolelle ja antaa perusteita alan koulutuksen vähentämiselle
ja taidekoulujen sulkemiselle.
Median luoma kuva taiteilijan ammatista ei paljoa palvele niitä pyrkimyk
siä, joita monilla taiteilijoilla tällä hetkellä on omalla urallaan. Yhä useampi us
kaltaa ääneen sanoa haluavansa elää taiteellaan ja löytää paikkansa yhteiskun
nan muiden ammattiryhmien joukossa. Ainut sallittu taidekauppa ei enää ole se,
minkä huippugalleristi solmii huippukeräilijän kanssa.
Provokaatioon perustuvalla taiteella on helppo saada huomiota tiedotusväli
neissä, ja sekin osaltaan vahvistaa kuvaa nykytaiteesta ilmiönä, jonka tehtävänä
on tehdä näkyväksi traumoja ja repiä esille sielussa olevia haavoja. Nykytaide
tuntuu piiskaavan ihmisiä synnintuntoon kuin kirkkotaide aikoinaan.
Mitä tunteita taiteen sitten sallitaan yleisössään herättävän? Entä jos taide
viettelee katsojan? Saako taideteoksen äärellä liikuttua ja tuntea nautintoa ja iloa
vai lasketaanko se silloin pinnalliseksi viihteeksi?
Maailma on kovaa vauhtia muuttumassa suuntaan, jossa visuaalisuu
della ja monella taidetta sivuavalla alueella on entistä enemmän merkitystä.
Vapaan taiteilijan ammatin rajaaminen poliittiseksi valinnaksi tekee vääryyt
tä koko ammattikunnalle. Sen sijaan, että taidekoulutusta vähennetään, tuli
si miettiä koulujen profiloitumista ja erikoistumista vastaamaan tämän hetken
positiivisia kehityskulkuja. Yhteiskunta tarvitsee korkeatasoisen koulutuksen
saaneita taiteilijoitaan.
Kasvava kiinnostus taiteeseen osana rakennettua ympäristöä ja prosentti
periaatteen vahvistuminen julkisissa hankkeissa avaa ovia uudenlaiselle taitei
lijan ammattikuvalle. Perinteisesti ammattikuvaan on kuulunut erilaisissa pro
jekteissa mukana oleminen vapaaehtoistyön periaatteilla. Nyt näyttää siltä, että
taiteilijallakin on vihdoin mahdollisuus tulla vakavasti otetuksi oman alansa asi
antuntijana ja jopa saada korvaus työstään niin kuin muillakin hankkeissa mu
kana olevilla tahoilla.
Taidemaailman ovien kolkuttelu ei ehkä enää jatkossa ole ainoa tapa pääs
tä eteenpäin taiteilijana. Oviaukko on ahdas, gallerioita ja muita vaikuttajia on
aivan liian vähän, jotta minkäänlainen moniarvoisuus voisi olla mahdollista.
Pop Up -gallerioiden ja -taiteilijoiden omien hankkeiden lisääntyminen virallis
ten kanavien rinnalle rikastuttaa taidekenttää ja tuo esille tekijöitä, jotka muuten
jäävät pääkaupunkiseudun gallerioiden mieltymysten jalkoihin. Taiteilijat eivät
enää tyydy olemaan taidemaailman harvojen päättäjien mielitekojen armoilla.
Taidetta on aina haluttu komentaa, eikä vähiten tiedotusvälineiden tahol
ta. Taiteen vapauden nimissä taiteilijoita on haluttu pakottaa milloin mihinkin
rooliin. Mutta entäpä, jos oltaisiin niin rohkeita, että annettaisiin taiteilijoiden
itsensä määritellä oma ammattikuvansa?
Olen Juhani Karilan kanssa samaa mieltä: taidetta ei voi komentaa, niinpä se
saa puolestani aivan vapaasti koputtaa ja ”tulla sievää pärekoria kantaen ja kuk
kia ympäriinsä heitellen”.
15
Ajatusten Bulevardi
