Viime vuonna ilmestyi
Pilvi Tors-
tin
tutkimus suomalaisten historia-
harrastuksesta. Siinä kävi ilmi että
suomalaiset ovat erinomaisen histo-
riatietoisia. Tutkimuksessa ei käsitelty
lainkaan historiallisen romaanin luki-
joita, mutta kokemuksesta tiedän, että
tämä lukijajoukko, varsin suuri, ottaa
lukemansa aivan yhtä tosissaan kuin
tietokirjallisuuden lukijat.
Suomalaisessa historiallisessa ro-
maanissa kirjailijan ja lukijan välillä
on sopimus. Lukija voi luottaa siihen,
että kirjailijan teksti on todennäköistä
tai ainakin mahdollista, ja että vaikka
teoksen henkilöt ja paikat ovat keksit-
tyjä, historiallinen tausta on korrek-
ti. Lukija arvostaa sitä, että kirjassa on
mukana jonkinlainen selvitys historian
tapahtumista, että henkilöluettelon to-
delliset historialliset henkilöt on mer-
kitty tähdellä, että mukana on outojen
termien luettelo ja ainakin vanhat mi-
tat ja painot.
Olen viimeaikaisista romaaneistani
jättänyt sanaluettelon pois. Ne ovat ta-
pakomedioita eivätkä mielestäni sellais-
ta tarvitse. Mutta lukijat eivät tykkää.
Facebookissa olen juuri saanut viestin,
jossa lukija selittää lukuprosessia seu-
raavasti: Kun on outo sana, täytyy aina
keskeyttää ja katsoa se googlesta. Voi-
han tietysti antaa mennä ja lukea vain
eteenpäin, mutta silloin ei opi mitään.
Siksi sanaluettelo olisi hyvä.
Suomalainen lukija haluaa oppia
jopa lukiessaan romaania. Tämä pätee
myös kulttuurihistoriaan. Eräässä ro-
maanissa mainitsen
William Words-
worthin
ja Englannin järvirunoilijat.
Heti paikalla lukijat kysyivät, miten
Wordsworth voi olla tunnettu 1830-lu-
vun Suomessa? Vastasin, että esimer-
kiksi rouva
Anna Salmbergin
kautta,
joka piti tyttöopistoa Turussa ja jolta
esimerkiksi
Fredrika Tengström
, myö-
hemmin
Runeberg
, oppi englantia, tuo-
ta kauppiaitten ja merimiesten kieltä.
Minä en siis ole se, joka moittii suo-
malaisten totista suhtautumista kult-
tuuriin. Juuri lukijoitteni kaltaisella
hartaalla kulttuuriharrastuksella Suo-
mi luotiin, ei rahalla eikä miekalla. Ja
vaikka tämä vakava, ehkä ryppyotsai-
nenkin, kulttuuri on vain se hyttysen
kyynel eurooppalaisessa kulttuurivir-
rassa, se on meidän, se on omalaatuisem-
me, eikä sitä kukaan muu tee kuin me.
Mutta tosiasia on, että ilman tukea
ei kulttuuria voi pitkäjänteisesti tuottaa.
Ei varsinkaan pieni kansa pohjan peril-
lä, vaikka suhtautuisi asiaansa kuinka
vakavasti.
Hovimarsalkka ja diplomaatti
Hen-
rik Carlsson Horn
, Maskun Kankais-
ten herra, oli mahtava mies 1600-luvun
taitteessa. Hän oli yksi
Kustaa II Aa-
dolfin
kasvattajista ja osaltaan luomas-
sa Ruotsin suurvaltaa. Suurvalta tuli ja
meni, ja Henrik Carlsson Hornin elä-
mäntyö katosi kuten muittenkin mahti-
miesten. Mutta eräs osa hänen työstään
säilyi, sillä hän oli runoilija
Hemminki
Maskulaisen
suosija.
Maskun Hemminki, suomalainen
runoilija, omisti Henrik Carlsson Hor-
nille suomennoksensa Piae Cantiones
–laulukokoelmasta kiittäen tätä ”mo-
ninaisten hyväin töiden edestä”. Hem-
minki Maskulaisen virsiä veisataan
vielä neljä vuosisataa myöhemmin.
Kuukauden kuluttua pitkänäperjan-
taina kaikissa Suomen kirkoissa lau-
letaan Hemmingin suuri pääsiäisvirsi
”Sua Jeesus, kuinka piinattiin”. Tässä
meillä on ehkä Suomen ensimmäinen
yksityinen mesenaatti.
Kulttuurin tukeminen on viisasta ja
kestävää työtä, sillä eihän meistä muuta
jää elämään kuin kulttuuri. Tiede, tai-
de, sivistys.
Tänään, suomalaisen kulttuurin
juhlapäivän aattona iloitsemme siitä,
että meillä on sivistystahtoinen, joskin
tosikkomainen kansa viemässä eteen-
päin yhteistä suomalaiseurooppalais-
ta kulttuuriperintöä, ja että kansalla
on tukenaan Suomen Kulttuurirahasto,
jota onnittelen tässä vuosijuhlassa.
25
