Teksti ja kuvat: Laura Iisalo

Teksti julkaistiin ensimmäistä kertaa Tiede & Taide -lehden numerossa 1/2024. Koko lehden voit lukea näköislehtenä verkossa. 

Chopinin pianomusiikki täyttää Kalliossa sijaitsevan asunnon olohuoneen. Lontoosta Helsinkiin muuttanut Keval Shah harjoittelee kotonaan aamupäivät ja suuntaa sen jälkeen Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan, jossa hän työskentelee lied-musiikin lehtorina.

30-vuotiaan Shahin urapolku on kulkenut teatterin lavoilta laulun pariin ja lopulta pianistiksi. Hän on saanut jo nuorena mahdollisuuksia, joista monet vain haaveilevat. Menestyksestä huolimatta Shah koki pitkään itsensä ulkopuoliseksi. Kaikki muuttui, kun hän ymmärsi, ettei ole vain yhtä tapaa tehdä ja esittää musiikkia. “Klassinen musiikki nojaa vahvasti traditioon ja löysin paikkani vasta aikuisiällä. Olisinpa jo nuorena osannut vain olla oma itseni.”

Ensimmäinen musiikkiin liittyvä muistoni on Bollywood-musiikki, jota isäni soitti kasetilta kotona ja autossa. Isällä oli afrohiukset, trumpettihousut ja valtava kokoelma levyjä, joita hän soitti Brixtonin klubeilla. Isä haaveili muusikonurasta, mutta hänen isoisänsä ei antanut siihen lupaa. Vanhempani ovat ylpeitä ja iloisia siitä, että minä olen voinut vakaan lapsuuteni ansiosta valita epävarman muusikon ammatin.

Useimmat ihmiset eivät tiedä, että olin 10-vuotiaana Bollywood-elokuvassa. Harrastin lapsena näyttelemistä ja vaikka soitin pianoa 7-vuotiaasta lähtien, harjoitteluni ei ollut tavoitteellista. Useimmat pianistit aloittavat todella nuorina ja monet kokemistani epävarmuuksista ovat liittyneet epätavanomaiseen urapolkuuni. 

Rakastuin klassiseen musiikkiin 11-vuotiaana, kun liityin koulun kuoroon. Lauloimme Mozartin Vesperae solennes de confessore -teosta latinaksi. Ääni lumosi minut täysin, en ollut koskaan kokenut vastaavaa. Laulan edelleen joka päivä ja kaikkialla, mutta vain omaksi ilokseni.

Ryhdyin harjoittelemaan pianonsoittoa verrattain myöhään. Hain ja pääsin Lontoon Royal Academy of Music -yliopiston nuoriso-osastolle ollessani 15-vuotias. Isäni vei minut kouluun joka lauantai, se oli onnellista aikaa.

Suosikkisäveltäjäni on Franz Schubert. Hän ymmärtää runon luonteen ja olemuksen, ja osaa luoda moniulotteisia ihmishahmoja. Koko maailma aukenee, kun kuuntelen Schubertia. Rakastan Mozartia samasta syystä. Kuuntelen myös kaupallista musiikkia, erityisesti 90-luvun lopun hip hopia ja R&B-musiikkia.

Tärkeimmät työkaluni ovat iPad ja munakello, jolla ajastan harjoitteluni. Helsingissä minulla on Kawai-harjoituspiano ja Lontoossa käsintehty Kemble, jonka sain isältäni aloittaessa Royal Academyn nuoriso-osaston oppilaana. Seinälläni oleva silkkinen Krishna-maalaus muistuttaa minua intialaisista juuristani.

Vaikeinta urallani on ollut hyväksyä oma taustani. Klassisen musiikin opinnot painottuvat vahvasti perinteeseen ja pitkään ajattelin, että roolini on täyttää edeltäjieni jättämä tyhjiö. Olin ruskea henkilö valkoisten, kuolleiden miessäveltäjien maailmassa ja koin itseni ulkopuoliseksi. Asiat onneksi muuttuvat ja yhteiskunnassa pohditaan yleisemmin, kenen äänen olemme jättäneet huomiotta.

Hain nykyistä työpaikkaani Taideyliopiston Sibelius-Akatemian lehtorina hetken mielijohteesta. Olin 25-vuotias ja freelance-urani alussa. Tulin Helsinkiin viikon tutustumismatkalle ja ymmärsin, miten upea tilaisuus minulle oli tarjoutunut. Muiden opettaminen selkeyttää taiteellista näkemystäni.

Parhaan neuvon minulle antoi professori Tuija Hakkila. Hän näki, etten ollut soittaessani täysin rento. Luulin, että minulta puuttuu teknistä osaamista, koska aloitin soittamisen niin myöhään, mutta Tuijan mielestä en vain luottanut itseeni. Myöhemmin ymmärsin, kuinka oikeassa hän oli. En luottanut itseeni, koska en vielä tuntenut itseäni.

Käännekohta urallani oli, kun oivalsin terapian avulla, että se kuka olen, on keskeistä minussa paitsi ihmisenä myös taiteilijana ja esiintyjänä. Nykyään olen aidosti oma itseni ja soitossani on enemmän ilmaisuvoimaa.

En olisi koskaan voinut uneksia olevani mukana Mirjam Helin -laulukilpailun tuomaristossa näin aikaisin urallani. Se on suuri kunnia. Suomeen muuttaessani tein listan tahoista, joiden parissa haluaisin työskennellä, ja Mirjam Helin -laulukilpailu oli listan kärjessä.

Olen parhaimmillani paineen alla, mutten halua olla sitä kaiken aikaa. Työni sujuu, kun elämäni kaikki osa-alueet ovat tasapainossa ja huolehdin sekä henkisestä että fyysisestä hyvinvoinnistani. Nukun joka yö kahdeksan tuntia – kukaan tai mikään ei mene unieni edelle.

Urani tähänastinen kohokohta on ollut konsertti Karita Mattilan kanssa Wigmore Hallissa. Yleisö rakastaa Karita Mattilaa. Hän on kiehtova, ja hänen konserttiesiintymisensä ovat huippuluokkaa. Karita opetti minut ottamaan itselleni tilaa lavalla. En nukkunut konsertin jälkeisenä yönä silmällistäkään.

Vapaa-ajallani rentoudun kuntosalilla ja olen hiljattain aloittanut keramiikkaharrastuksen. Helsinkiin muutettuani löysin nopeasti luovan alan ammattilaisista koostuvan yhteisön, jonka kanssa vietän paljon aikaa läheisessä kahvilassa.

Tulevaisuudessa haluaisin asua samassa kaupungissa puolisoni kanssa. Hän asuu New Yorkissa, mutta pitää Helsingistä. Ehkä jonain päivänä asetumme tänne yhdessä.

Lue Tiede & Taide -lehti 1/2024