Teksti: Meri Eskola
Kuvat: Bernhard Forstén

Teksti julkaistiin ensimmäistä kertaa Tiede & Taide -lehden numerossa 1/2024. Koko lehden voit lukea näköislehtenä verkossa. 

Kuva on kuin vanhasta öljymaalauksesta: harmaanruskeat peltopyyt makaavat kermanvalkealla pöytäliinalla, valkokankaan reunassa siintää punaisia omenoita. Elokuvaohjaaja Virpi Suutarin puolituntinen elokuvaessee Eleganssi vuodelta 2016 on nimensä veroinen. Elokuvassa aurinko paistaa syksyisellä sänkipellolla, herrasmiesmetsästäjät kävelevät verkkaisesti saaliin perässä, lintukoirat juoksevat korvat hulmuten. 

Katsojan on vaikea päättää, onko dokumentti kunnianosoitus koirille, jotka mahdollistavat herrojen harrastuksen vaiko lempeä muotokuva katoavasta yläluokasta – tämä jahtiporukka koostuu sellaisista nimistä kuin Heikki A. Reenpää, Jorma Ollila ja Antti Herlin.

”Tutustuin Heikki A. Reenpäähän, kun hän oli jo yli 90-vuotias. Hän näytti albumistaan valokuvia, kuinka elegantisti ihmiset ja koirat käyttäytyivät lintumetsällä. Halusin tehdä siitä dokumentin”, Suutari kertoo.

Hän tutustui ensin Reenpään koirien hoitajaan, ja pääsi siten pikkuhiljaa metsästysporukkaan sisään. Kuvaajansa kanssa Suutari haki inspiraatiota kuvataiteesta, tällä kertaa hollantilaisesta 1600-luvun asetelmamaalauksesta.

Dokumentissa Reenpää kertoo hillittyyn tapaansa villejä tarinoita, muun muassa näyttelijä Catherine Deneuven alastomasta sisaresta Düsseldorfin puistikossa. Yksi elokuvan teemoista onkin inhimillinen vapaus, Suutari sanoo. 

”Kaikki ei ole poliittisesti korrektia, mutta kyse on siitä, miten ja millä sävyllä asioista kerrotaan. Ennakkosensuurin pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä, ja taideinstituuttien pitäisi seistä tekijöidensä takana, jos töistä nousee kohua. Sisältövaroittelu on kummallista. Jos haluamme välttää sitä, että taide synnyttää vaikeita tunteita, voimme luopua taiteesta kokonaan.” Taiteiljan vastuulla on tietysti ymmärtää kontekstit ja historia, Suutari lisää.

Pelko jälkikeskustelusta ei estänyt Suutaria tekemästä uusinta dokumenttielokuvaansa, Havumetsän lapsia. Se sai ensi-iltansa Suomessa maaliskuussa ja käsittelee nuoria metsiä puolustavia aktivisteja, muun muassa ympäristöliike Elokapinan jäseniä.

”Toiset taiteilijat vaikuttavat töihini. Luin kirjailija Juha Kauppisen kirjan Heräämisiä – Kuinka minusta tuli luonnonsuojelija. Äitini oli juuri kuollut ja olimme siskoni kanssa perineet pienen metsän. Piti miettiä, mitä haluan tehdä sille”, hän kertoo. Kauppisen kirja sai Suutarin tajuamaan, että hänkin oli ajatellut luonnonsuojeluliikkeen olevan jotain marginaalista, vaikka se on tehnyt arvokkaan työn. Hän ryhtyi miettimään, millainen taiteilija haluaa olla – ja millainen ihminen. 

”Vanhempani olivat Kainuusta kotoisin, vietimme kaikki kesät maalla. He olivat luontoihmisiä, mutta luonnonsuojelijoihin suhtauduttiin epäluuloisesti. Tämä elokuva mullisti ajatteluni. Tämänikäisenä velvollisuuteni on muuttua radikaalimmaksi nyt, kun siihen on kaikin tavoin varaa.”

Suutari ryhtyi tutkimaan ympäristöliikkeen historiaa. Hän halusi näyttää nykynuorten aktivismin osana luonnonsuojelumme suurta kertomusta. 

”Tapasin näitä nuoria, ja kuten usein käy, he valtasivat karismallaan elokuvan ja lähtivät viemään sitä tiettyyn suuntaan. Lumouduin heistä heti. Heidän keskustelukulttuuristaan ja armollisuudestaan toisten jaksamista kohtaan kannattaisi ottaa oppia.”

Suutarista mielenkiintoinen kysymys on, miksi nuoret luonnonsuojelijat herättävät monissa niin suurta ärtymystä. Onko se häpeää siitä, ettei itse tee ilmastokriisin eteen enemmän – vai olemmeko yhä juuttuneita ajatukseen, että metsäteollisuus on yhteiskuntamme kivijalka?

”Toivon, että elokuva synnyttää keskustelua metsäteollisuudesta. Se on nyt päivänpolttava aihe, mutta toivon tavoittaneeni jotain yleisempääkin ihmisen paikasta ekosysteemissä. Elokuvani eivät saa jäädä aiheensa vangiksi, vaan niissä pitää olla elokuvallisesti jotain vahvaa.”

Lue koko haastattelu Tiede & Taide -lehdestä