Teksti: Kirsi Heikkinen
Kuvat: Bernhard Forstén
Kuvitus: Anja Reponen

Teksti julkaistiin ensimmäistä kertaa Tiede & Taide -lehden numerossa 1/2024. Koko lehden voit lukea näköislehtenä verkossa. 

Mitä on tiede? Mistä se tuli ja minne se on menossa? Yksinkertaisia kysymyksiä, joihin ei ole yksinkertaisia vastauksia.

”Tieteen määritteleminen on osoittautunut todella haastavaksi tehtäväksi”, sanoo dosentti, tieteenfilosofi ja tulevaisuudentutkija Veli Virmajoki. 

”Aiheena tieteen määrittelyn historia on melkoisen haastava”, sanoo akateemikko, teoreettisen filosofian emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto.

Tieteen erottamista epätieteestä pidetään tieteenfilosofian peruskysymyksenä, ja siihen on annettu useita erilaisia vastauksia esimerkiksi viittaamalla tieteellisen tiedon, metodin tai instituution erityislaatuun. On jopa väitetty, ettei mitään selkeää rajanvetoa ole mahdollista tehdä, Niiniluoto kiteytti Tutkijan eettiset valinnat -teoksessa vuonna 2002.

”Vaikka tiede pakenee yleisiä määritelmiä, voidaan se tiettyjen piirteiden avulla tunnistaa”, hän sanoo. ”Kirjoitin vuonna 1980 ensimmäiseen Tiede 2000 -lehden numeroon artikkelin, jossa esitin tieteelle neljä tuntomerkkiä: objektiivisuus, kriittisyys, autonomisuus ja edistyvyys.”

Kyseisiin termeihin sisältyvät niin rehellisyys, julkisuus kuin – mikä ehkä tärkeintä – kyseenalaistaminen. Tutkimusten tulokset ja niiden perustelut alistetaan tiedeyhteisön arvioinnille, ja havaitut virheet korjataan. Näin kriteerit toimivat myös laatuleimoina ja -vaatimuksina, jotka lisäävät tiedon luotettavuutta ja tekevät tieteestä tiedettä.

On hankala osoittaa, milloin tuntomerkit täyttyivät. Virmajoki kertoo kuuluisan tieteenhistorioitsija Lorraine Dastonen sanoneen, että esimerkiksi Aristoteleen toiminnan kutsuminen tieteeksi saa ”historioitsijan irvistämään”.

Kun maailman ensimmäinen yliopisto aloitti toimintansa vuonna 1088 Italian Bolognassa, antiikin auktoriteetteja ei vielä kyseenalaistettu. Lääketieteessä vallitsivat käytännössä Hippokrateen opit, kunnes anatomiasta innostunut lääkäri Andreas Vesalius myllersi näkemykset 1540-luvulla.

1500–1700-luvulla Johannes Kepler, Galileo Galilei ja Isaac Newton kollegoineen alkoivat systemaattisesti soveltaa matemaattisia periaatteita luonnonilmiöiden ymmärtämiseen ja ennustamiseen, mikä valoi perustan nykyaikaiselle tieteelliselle menetelmälle. Uudet välineet, kuten kaukoputki ja mikroskooppi, jatkoivat aisteja ja mahdollistivat täsmällisemmät havainnot ja kokeet.

Tieteen vallankumouksen merkkihenkilöt eivät nimenneet työtään tieteeksi tai kutsuneet itseään tieteilijäksi; termiä käytti ensi kertaa brittiläinen filosofi William Whewell vasta vuonna 1833.

”Tieteen historia ei kuitenkaan riipu siitä, mitä me pidämme tieteenä”, Virmajoki muistuttaa. ”Tiettyjä elementtejä voidaan jäljittää yli historian, mutta eivät ne ole yhdessä luonnehtineet jotakin monoliittista tiedettä.”

Hän korostaa, että tiede on prosessi ja muuntuu alati uusien teorioiden, metodologioiden ja ymmärryksen laventumisen mukana. Miten suuria ja äkkinäisiä muutokset voivat olla, siitä tutkijat ovat väitelleet jo vuosisatoja. Mitä vankemmin tutkittu tieto, sitä vähemmän se todennäköisesti muuttuu. Toisaalta uutuudetkaan eivät ilmaannu tyhjästä vaan itävät jo jossakin.

”Dynaamisuus tekee tieteen tulevaisuuden ennustamisesta äärimmäisen vaikeaa. Voimme silti kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja pohtia, millaiset polut niihin johtavat”, Virmajoki sanoo. ”Tämä on tärkeää paitsi siksi, että osaamme valmistautua, myös siksi, että voimme pyrkiä kohti sellaista tulevaisuutta, jollaista toivomme.”

Ideologioiden, uskomusten ja arvojen muutokset näkyvät myös tieteessä. ”Arvot ovat mekanismi, jonka kautta tiede muuttuu”, Virmajoki selittää. ”Esimerkiksi tekoäly voi vaikuttaa arvoihimme

tekemällä tuottamiensa tulosten jäljityksestä mahdotonta. Tällöin tiedon ymmärtämisen arvo heikkenee ja puhtaan ennuste- ja manipulaatiovoiman arvostus kasvaa.”

Lue koko artikkeli Tiede & Taide -lehdestä

Tieteen 4 tunnusmerkkiä

1. Objektiivisuus
   Intersubjektiiviset havainnot, kokeet sekä tutkimuksen julkisuus ja käsittely tiedeyhteisössä.
2. Kriittisyys
   Vapautuminen ennakkoluuloista, auktoriteeteista ja ”pyhistä” dogmeista. Edellyttää myös julkista aineistoa ja testattavuutta.
3. Autonomisuus
   Tulosten arviointi tieteen omilla menetelmillä ja kriteereillä ilman ulkopuolista painostusta tai henkilökohtaisia intressejä.
4. Edistyvyys
   Virheitä korjaamalla päästään lähemmäksi totuutta.

(Lähde: Ilkka Niiniluoto, sähköpostihaastattelu)