Umpihullut, tosin
mielenkiintoiset
Jari Sokka
Toimitusjohtaja
Suomen Kulttuuri-
rahaston hallituksen
ja raha-asiain
toimikunnan jäsen
Osuin kesälomallani
käväisemään Ulmissa. Tuon viehättävän eteläsaksalaisen kaupungin tuomiokirkon torni on sikäläisittäin karkeahkon mittauksen
mukaan korkeudeltaan 161,53metriä ja sellaisena maailman korkein kirkontorni. Ulmin kontribuutiomaailmalle onmuutenkinmittava. Kuuluisina ulmilaisinamainitaan tavallisesti luotettavassaWikipediassa neljä henkilöä. Näistä Hoenessin jalkapalloilijaveljekset Uli ja Dieter voidaan tässä jättää omaan
arvoonsa, vaikka ensin mainittu muistetaankin
Johan Cruyffin
kaatamisesta
rangaistusalueella vuoden 1974 legendaarisessaMM-finaalissa, jonka Hollanti kuitenkin lopulta täysin epäoikeudenmukaisesti hävisi.
Tärkeämpiä ulmilaisia ovat olleet muuan patenttivirkailijanamainetta niittänyt fyysikko, joka vapaa-ajan hupinaan muutti perusteellisesti käsityksemme maailmankaikkeudesta, ja koomikkoryhmä Monty Pythonin luoma
barokkisäveltäjä
Johann Gambolputty
(48 enemmän tai vähemmän saksankielistä sanaa).af Ulm, joka muutti perusteellisesti käsityksemme länsimaisesta TV-huumorista.
Lukija kysyy nyt oikeutetusti, mitä tekemistä tällä on Suomen Kulttuurirahaston julkaisun kolumnisivulla. Yhteys onkin hämärä, joten käytän kolumnin loppuosan sen perustelemiseen.
Yhdistävä tekijä kirkontornin,
Albert Einsteinin
jaMonty Pythonin välillä on
käsittääkseni se, että jokaista näistä kolmesta voidaan pitää oman alueensa
ehdottomana huippuna, vaikka kirkontornin korkeudenmittaaminen toki onkin vähemmän tulkinnanvaraista kuin tieteellisen tai muun kulttuurisen saavutuksen arvioiminen. Viimemainittu tekeminen taas on Suomen Kulttuurirahaston leipälaji, erityisesti apurahansaajia valittaessa. Ulmin kirkontornissa
istuskellessa mieltä askarruttikin, olisiko herroille Einstein ja Python myönnetty uriensa alkuvaiheissa apurahaa.
Vakavasti ajatellen kysymys siitä, kenelle tai millaiselle hankkeelle apurahoja tulisi myöntää, on mieltä hämmentävä. Jaettavaa rahaa on varsin paljon, mutta sitä riittää kuitenkin vain osalle hakijoista. Toisaalta hakemukset
ovat lähes poikkeuksetta hyviä ja perusteltuja. Onko siis niin, että raha pitäisi
jakaa mahdollisimman monelle, vai pitäisikö pyrkiä rahoittamaan vain harvoja parhaiksi arvioituja, mutta avokätisesti? Käytännössä joudutaan tietysti aina tekemään kompromisseja, mutta ainakin itse olisin kovin pettynyt, jos
Kulttuurirahaston politiikkana olisi jakaa rahaa vain vähäriskisiksi katsottuihin hankkeisiin tai vaihtoehtoisesti jakaa se mahdollisimman pieniin paloihin tyytyväisten hakijoiden määrän maksimoimiseksi.
Matemaattisesti ajatellen apurahojen jako on toki yksinkertaista: kunkin
alan osalta hakemukset järjestetään asiaan kuuluvin kriteerein jonoon ja kärkipäästä lähtien myönnetään apurahoja, kunnes kiintiö on käytetty. Menettely toimii pääosin moitteettomasti, mutta vaarana lienee pitkällä aikavälillä sekä hakijoiden että arvioijien institutionaalistuminen. Arvokkaaseen 75
vuoden ikään ehtineelle Rahastolle kohtuulliset määrät sisäsiisteyttä ja traditiotietoisuutta ovat toki tarpeen. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kyetä seulomaan hakijoista ainakin ne, jotka tavalla tai toisella voivat muuttaa perusteellisesti käsityksemme jostakin, olipa kyseessä sitten tiede, taide tai muu
kulttuuri. Aikaisempaan Albert Einsteinin ja Monty Pythonin apurahakelpoisuutta koskevaan pohdiskeluun viitaten esitänkin Kulttuurirahastolle uuden
apurahaluokan perustamista hankkeille, jotka täyttävät kriteerin "umpihullut, tosin mielenkiintoiset".
11
Ajatusten Bulevardi
