lismin yleiseen tasoon: ”Niillä, jot-
ka pitävät itseään radikaaleina, kier-
si päässä vain pari asiaa, Vietnam ja
sukupuolikysymys, ehkä jotain muu-
ta, ja kaikki nämä radikaalit lauloivat
samaa virttä kuin kirkkokuoro. Mi-
kään ei tällä hetkellä olisi helpompaa
kuin kirjoittaa
Opas nuorille radikaa-
leille
, jossa olisi aakkosjärjestyksessä
lueteltu asiat, joihin nuoren radikaalin
on otettava kanta, ja selitetty millai-
nen kanta on otettava ettei radikaalin
maine menisi.” (195)
Alkuun ainakin jotkut modernistit
vakuuttivat, että uusi aalto ei merkit-
se uhkaa perinteiselle taidekäsityksel-
le (24, 82). Kävi kuitenkin niin kuin
aina käy: vahvistuttuaan vapausliike
tukahdutti muut. Suurpää kirjoittaa
kuvaavasti 1960-luvun alusta: ”Mo-
niarvoisuus sallittiin myös käytän-
nössä,
ainakin sopivissa tapauksissa
.”
(152, kursivointi minun) Epäselväksi
jää, olivatko modernistit lopulta oi-
keasti vapaamielisempiä kuin edeltä-
jänsä.
Mihin päädyttiin?
Modernistit jäivät niskan päälle van-
hemman polven väistyessä hautaan.
On tietysti makuasia, mihin asti mo-
dernismi suomalaisessa kirjallisuu-
dessa ulottuu. Perusmodernistit vie-
rastivat jo 60-luvun uusia ilmiöitä, ja
nuoret kokivat heidät eilisen hahmoik-
si, ”50-luvun hermetismin” edustajik-
si. Vielä suurempi oli etäisyys, kun eh-
dittiin postmodernismin aikaan. Mutta
toki valtaosa viime vuosikymmenten
kirjallisuudesta on jatkoa ja seurausta
modernismista.
Modernismi tuotti suomalaisel-
le kirjallisuudelle taiteellisia voittoja,
joista osa on kestänyt ajan hammas-
ta. Ehkä menestys oli pitkällä tähtä-
yksellä kiistattomampi sisällön kuin
muodon osalta. Tuoreessa
Parnassos-
sa
kirjailija
Joonas Konstig
määrit-
telee perusongelman: ”Nykyrunous
ei kiinnosta ihmisiä. Runoilijapiirien
ulkopuolella sitä ei osta käytännössä
kukaan, kukaan ei jäljennä sitä päi-
väkirjaansa, opettele sitä ulkoa, lau-
su ystäville. Nykyrunous ei koske-
ta 2000-luvun yleisöä, joten se ei lue
uusia runoja, vaan tyydyttää lyrii-
kan tarpeensa laulujen sanoituksina:
poppina, rockina, räppinä. - - - Tämä
on seurausta tietyistä esteettisistä va-
linnoista, joihin runopiirit ajautuivat
modernismin pitkittyessä ja muuttu-
essa umpikujaksi. Minulta on mennyt
tämän myöntämiseen vuosikymmen,
koska minä rakastan runouden mo-
dernisteja. Mutta myönnettävä
se on, sillä romaanille on
käymässä samoin.”
(Par-
nasso 1/2012)
Lienee totta, ettei ru-
nous ole yhteiskunnal-
liselta merk it ykseltään
koskaan ollut Suomessa
proosaan verrattuna yhtä
marginaalista. Kävikö näin,
koska modernistit onnistui-
vat, vai päinvastoin koska
kehitys ajoi nopeasti heidän
ohitseen? Suurpään näkemys
tästä olisi ollut hauska kuul-
la. Koko aihe vilahtaa kirjan
sivuilla vain pari kertaa ohi-
mennen. Se on sääli, koska
Anhavan mielestä vuonna 1960
sodanjälkeinen lyriikka oli on-
nistunut yhdistämään runouden
ja elämän eikä taide ollut enää
autonominen alue. (192)
Parnasson
historiassa moder-
nistipolvi on saanut tarvitseman-
sa joukko-osastokronikan, joka
kirkastaa sen saavutukset sotasu-
kupolven rinnalle. Velikultien iloi-
nen joukko etenee taistelusta toiseen,
välillä keskenään kinastellen, mutta ai-
na menestyksellisesti. Jos inha vihol-
linen on joskus ylivoimainen (painos-
ten määrällä, ei laadulla), moraalisesta
voittajasta ei silti jää epäselvyyttä. Ul-
kopuolinen voi pohtia, päättyikö sota
siihen lopputulokseen, mihin hyökä-
tessä tähdättiin. Ehkä tähtäintä ei ollut
edes hirveästi mietitty. Kerrankos sotia
aloitetaan tietämättä, millainen rauha
lopulta saadaan aikaan.
l
”
Ulkopuolinen voi
pohtia, päättyikö sota
siihen lopputulokseen,
mihin hyökätessä
tähdättiin.
Parnasson viimeisin pää-
toimittaja Jarmo Papinniemi
menehtyi äkillisesti sairaus-
kohtaukseen 2.10.2012.
18
