teellisista säkeistä ja rytmisestä poljen-
nosta siirryttiin arkisempaan kieleen ja
rikkonaiseen ajatukseen. Siihen nivou-
tui monia kulttuurielämän konflikte-
ja – itse asiassa
Parnasson
perusteella
voisi päätellä, että kulttuurielämämme
ydin on katkeamaton sarja konflikteja.
Suurpää nimittää silti kirjaan-
sa vain ”esitteleväksi kronikoinniksi”.
Hän keskittyy lehden sisältöön eikä ole
halunnut kirjoittaa ”kulttuurimme tai
maailmanmenon historiaa”. Tällaisena
kirja toimii erinomaisesti. Se on perus-
teellinen ja asiantunteva, hyvin valit-
tujen ja edelleen ajankohtaisten sitaat-
tien aarrearkku.
Kaikkein laajimpia kysymyksiä
Suurpää sivuaakin vain sitaateilla. Mi-
hin parnassolaiset pyrkivät ja mihin
kaikki päätyi? Tuliko kirjallisuuden
autonomisesta turvapaikasta omava-
rainen Albania? Onko kulttuurin muu-
tos estetiikkaa vai politiikkaa? Miksi
mitallinen rytmi tuli juuri 1950-lu-
vulla poliittisesti taantumukselliseksi,
vaikka sillä vuosisatojen ajan oli lau-
lettu niin vallankumouksista, ryyppä-
jäisistä kuin homoerotiikasta?
Siinä tekijä missä kokija
Suurpää ei tavoittele puolueettoman
todistajan asemaa kuvaamissaan kult-
tuurikahakoissa: ”Olen 50-luvun mo-
dernismin kasvatti, enkä ole ainakaan
kokonaan irtaantunut oppimastani.
Olen vakuuttunut, että kirjallisuutem-
me murros 1940-luvun ja 1950-luvun
taitteessa oli todellinen ja tärkeä tapah-
tuma.” (10)
Suurpää on avoimesti kirjoitta-
nut modernisteille voittajien historian.
Koska hän kertoo tarinaa kirjailijoiden
eikä heidän yleisönsä näkökulmasta ja
koska modernismi valtasi kirjallisen
kentän, sen vastustajat olivat histo-
riankirjoituksen lainalaisuuksien mu-
kaan väärässä. Nuorempi polvi saa vii-
meisen sanan jo pelkästään siksi, että
on pysynyt elossa kauemmin ja pääsee
jälkikäteen selittämään tapahtunutta.
Kirjan suuri sankari on
Tuomas
Anhava
, modernistifalangin intellek-
tuaalinen johtaja. Hänen sitaateillaan
Suurpää kuvaa analyyttisesti ajan il-
miöitä. Kirjan perusteella Anhava oli
näkemyksellinen mutta maltillinen ja
salliva päätoimittaja, joka antoi lehdes-
sä tilaa kaikille mielipiteille ja ennusti
mm. mitallisen runouden paluuta. To-
sin 50-luvun vapautuksen jälkeen hän
ihmetteli seuraavien vuosikymmenten
jyrkkiä ismejä. Anhavan näkökulmas-
ta vallankumous näyttääkin lähteneen
jossain vaiheessa lapasesta, aina-
kin poliittisesti – kirjallisen kumouk-
sen osalta jäämme rivinvälien varaan.
(192–97, 240, 488–93) Päätoimittaja-
kautensa jälkeen hän istui yhdeksän
vuotta Kulttuurirahaston hallituksessa.
Kulttuurirahaston rooli
Kun Kulttuurirahastossa 1966 pohdit-
tiin
Parnasson
kohtaloa, puheenjohtaja
L. A. Puntila
muistutti sen perustami-
sen syistä. Rahastossa oli jo jatkosodan
aikana tajuttu, että rauha merkitsee
kriisiä kulttuurielämässä. Siksi oli alet-
tu valmistella kulttuurin aseman nos-
tamista yleisessä mielipiteessä ja eri-
tyisesti nuorison parissa. Kun WSOY:n
ja Otavan kirjallisuuslehdet sitten ajau-
tuivat vaikeuksiin sekä tilaajien että
pätevien avustajien puutteessa, Rahas-
to joutui ”palauttamaan järjestyksen”.
Sittemmin Kulttuurirahasto ei leh-
den sisältöön juuri puuttunut. Tosin jo
1957 se joutui siirtämään syrjään sil-
loisen päätoimittajan
Aatos Ojalan
,
kun lehden radikaalit pääavustajat ei-
vät sulattaneet hänen modernismikri-
tiikkiään, mm. väitettä modernismin
hämäryydestä. (78–83) Ironista kyllä,
tuolloin käyty kiihkeä keskustelu ei ole
menettänyt ajankohtaisuuttaan, koska
lukijat eivät ole kuudessakymmenessä
vuodessa ymmärtäneet, ettei uusi ru-
nous ole vaikeatajuista. Samaan viittasi
äskettäin esimerkiksi
Maaria Pääjär-
vi
: ”Modernismin perinteen suuri on-
gelma on kuitenkin ollut elitismi, jo-
ka on olettanut lukijan näkevän vaivaa
päästäkseen runosta perille.”
(Kritiikin
uutiset 1/2011)
Puntilan mielestä
Parnasso
oli täyt-
tänyt monia tehtäviään, ei kuitenkaan
yhtä: korkeatasoisen, itsenäisen ja ”lah-
jomattoman” arvostelijakunnan kou-
luttamista. ”Suomen pienissä oloissa
näyttää kuitenkin siltä, että kriitikot
eivät voi yksinomaan kirja-arvoste-
lulla hankkia elatustaan, ja sen vuok-
si monet Parnasson avustajat ovat jou-
tuneet kokeilemaan kykyjään myöskin
kirjailijoina ja runoilijoina. [Näin] on
jatkunut kirjallista elämäämme häi-
rinnyt ja sen tervettä kehitystä estänyt
kirjailijoiden ja runoilijoiden esiinty-
minen arvostelijoina . . . eikä odotet-
tua kritiikin uudistumista ole tapahtu-
nut.” Olipa Puntilan arvio sattuva tai
ei, Kulttuurirahasto alkaa ensi syksy-
nä taas kouluttaa kulttuuritoimittajia –
”
Anhavan
näkökulmasta
vallankumous
näyttääkin
lähteneen jossain
vaiheessa lapasesta.
15
