jatkuvaa elatusta se ei kuitenkaan
pysty tarjoamaan.
Kulttuuribolševismia?
Suurpää tiivistää lehden alku-
vaiheiden asetelmat seuraavasti:
”Kolmen ensimmäisen päätoimit-
tajan lehtien linjasta voi sanoa,
että mikäli lehden perustajat ja
edeltävien lehtien lakkauttajat
kaipasivat oikeistolaista lehteä,
he saivat sen. Mikäli he kaipasi-
vat lehteä, joka elää melko kau-
kana maailman metelistä, he
saivat sen. Mikäli he halusivat
lehteä, joka estää modernismin
leviämisen, he pettyivät.”
Ja analyysi jatkuu: ”Van-
hoillisten häviöön vaikutti varmaan
sekin, että he kävivät kahden rinta-
man sotaa: toisaalla modernistit, toi-
saalla vasemmistolaiset. Oikeistolla
näyttää olleen 30-lukulaisen saksalai-
sen kulttuuribolševismiajattelun peru-
ja tarve yhdistää nämä kaksi.” (115–16)
Ymmärrän Suurpään tarkoituk-
sen olleen sanoa, että vanhoilliset oli-
vat kohtalokkaasti väärässä yhdistä-
essään parnassolaisen modernismin
politiikkaan ja vasemmisto-
laisuuteen. Kuitenkin kirjan
mukaan myös monet parnas-
solaiset itse tulkitsivat, ettei
kyse ollut viattomasti pelkäs-
tään trokeesta ja loppuheitois-
ta. (83–85, 194) Esimerkiksi
runoilija
Markku Into
on äs-
kettäin muistuttanut poliitti-
sista kytkennöistä: ”Suomen-
kielisen runouden modernismi
taisteli 1950-luvulla vihdoin
viimein irti riimirunosta, jo-
ka edusti paitsi mitallista pak-
kovaltaa myös poliittista taan-
tumusta.
V. A. Koskenniemi
oli
suuri Saksan ystävä.”
(Helsingin
Sanomat 8.9.2007)
Parnasson
syntyessä kummi-
na olikin hieman yllättäen myös
modernistien ideaalivihollinen
Koskenniemi, edellisen sukupol-
ven suosikkirunoilija, joka ei ollut ha-
lukas luopumaan vahvasta asemastaan
kirjallisessa elämässä. Hän toivoi uu-
den lehden avulla pääsevänsä eroon
kiusallisista kilpailevista julkaisuis-
ta. Ensisijainen tavoite toteutui, mut-
ta
Parnassoon
Koskenniemi ei saanut
otetta. Hänhän ei koskaan kuulunut
Kulttuurirahaston sisäpiiriin.
Professori
Jyrki Nummi
kirjoit-
ti Suurpään kirjan arviossaan: ”Kos-
kenniemen esilläpito on vastine
Martti
Häikiön
viimevuotiselle Koskennie-
mi-elämäkerralle, jonka valkopyykis-
tä nousee esteetikko, vilpitön kirjal-
lisuusmies. Alkuperäisväri paljastuu
Suurpään viileässä jälkihuuhtelussa ja
samalla suurmies kutistuu alkuperäi-
seen kokoonsakin.”
(Helsingin Sano-
mat 4.2.2011)
Riippumatta siitä, kuinka hyvin tä-
mä sarkastinen tulkinta tekee oikeutta
Koskenniemelle tai Häikiölle, on sanot-
tava, että se hieman liioittelee Kosken-
niemen roolia Suurpään kirjassa. Ru-
noilijavanhuksen kiukkuinen kynäsota
esteettisten ja poliittisten näkemysten-
sä puolesta ei jää salaan. Mutta sitaat-
tien kautta Suurpää ottaa etäisyyttä
tämän syyllistämiseen yleispätevänä
ratkaisuna. (16–17, 84) Jos hän olisi ha-
lunnut olla vielä tasapuolisempi, hän
olisi voinut todeta omakuvaansa mu-
kaillen, että Koskenniemi oli ”vuosisa-
danvaihteen klassismin kasvatti, joka
ei ollut ainakaan kokonaan irtaantu-
nut oppimastaan…”
Estetiikkaa vai politiikkaa?
Suurpää kyllä osoittaa, että suuri osa
parnassolaisista ei ollut puoluepoliit-
tisesti vasemmalla. Eivätkä tietenkään
kaikki vasemmistolaiset ihailleet mo-
dernisteja. Työväenkirjallisuuden iko-
ni
Väinö Linna
hermostui 1962 nuoren
polven ”iskusanaidiotismista”, johon
kuuluivat ”eurooppalainen, suhteelli-
set arvot, urbaaninen, ja sitten kaik-
kein yleisin – puhtaasti taiteellinen,”
niin että ”kukin tarkoitti tietenkin es-
tetiikallaan omia tai ystävänsä runoja”.
”
Tuliko kirjallisuuden
autonomisesta
turvapaikasta
omavarainen Albania?
16
