Teksti: Essi Kähkönen
Kuvat: Petri Summanen

Tässä tulee Papu – kaksivuotias labradorinnoutajauros, joka viettää leppoisia kissanpäiviä mukavassa perheessä. Kunnes Papun korviin kantautuu karmea uutinen: hänet aiotaan lähettää opaskoirakouluun!

Papun opastettava paljastuu nuoreksi naiseksi, jonka nimi on Vilma. Vilma on lähdössä Savonlinnaan opiskelemaan saksaa, ja Papun pitää lähteä mukaan. Papu riemastuu. Koira erehtyy luulemaan, että luvassa on riehakkaita opiskelijabileitä ja rajatonta bailaamista – vaan vielä mitä, Vilma osoittautuu, ikävä kyllä, raittiiksi ja syrjäänvetäytyväksi hissukaksi.

Mutta asioiden laitaahan voi aina muuttaa, ja sen Papu aikoo todellakin tehdä…

Sokeus ei ole tarinan painopiste

Tähän tapaan Papun ja Vilman yhteiseloa kuvaa kielenkääntäjä, filosofian maisteri Jonna Heynke, joka sai Suomen Kulttuurirahaston vuosiapuarahan opaskoiran muistelmista kertovan fiktiivisen kirjan kirjoittamiseen.

Heynke tietää, mistä tarinoi, sillä hän on ollut sokea syntymästään saakka. Ensimmäisen opaskoiransa Heynke sai reilut parikymmentä vuotta sitten, ja uusin tulokas hänellä on parhaillaan haussa.

”Opaskoirieni ansiosta olen päässyt ahmimaan elämää ja seikkailuja. Nelijalkaisten oppaiden hieno työ ansaitsee saada tunnustusta kaunokirjallisuuden kentällä. Samalla pääsen raottamaan näkeville ovea sokeiden maailmaan, josta moni tietää todella vähän”, Heynke sanoo.

Heynke haluaa teoksellaan tuulettaa etenkin syntymäsokeuteen liitettyjä tunkkaisia stereotypioita.

”Jos lähtee etsimään syntymäsokeiden kirjailijoiden tarinoita, törmää lähes yksistään omaelämäkerrallisiin kirjoihin, joiden tarinat pyörivät täysin näkövamman ympärillä. Minultakin on pyydetty tuonkaltaista kirjaa, ja moni käsikirjoitukseni on tullut kustantajalta takaisin varustettuna kommentilla ”kirjoita sokeudesta”. Opaskoira Papun muistelmat on oikeastaan kompromissi: kirjassa on sitä paljon kaivattua sokkoilua, mutta sokeus ei ole tarinan keskipiste”, Heynke painottaa.

Koirakon kömmähdyksille saa nauraa

Opaskoiran muistelmissa ronski ja räväkkä Papu koettaa saada eloa kilttiin Vilmaan, ja onnistuukin ajoittain viekoittelemaan opiskelijatytön pahoille teille.

”Kirjan tarkoitus on paikoin räävittömänkin huumorin keinoin murtaa vanhentuneita käsityksiä sokeista. Toisin kuin monet näkevät luulevat, sokeus ei ole yhtä kuin elinkautinen vankeusrangaistus, eikä sokeita tarvitse säälitellä ja surkutella. Sokeudesta aiheutuville kömmähdyksille saa myös nauraa”, Heynke toteaa.

Vaikka teos on kuvitteellinen, tarinassa on myös paljon totta.

”Totta on muun muassa se, että ensimmäinen opaskoirani Pontus kiskoi minua väkisin kaupoissa kaljaosastolle – oli kyse millaisesta mammuttihallista tahansa. Ja minä kun parikymppisenä olin hädin tuskin kotikaljaa maistanut.”

Tuoksut heräävät eloon

Opaskoiran muistelmien äärellä kun ollaan, Papun elämässä korostuvat tuoksut ja hajut. Papun kirsu johdattaa koirakon milloin Vilman suosikkiostoksille hajuvesikauppaan, milloin viskin ja tequilan huuruiseen Alkoon. Nuhaisenakin Papu osaa eksymättä opastaa Vilman lääkäriasemalla sille ovelle, jonka takana työskentelee gynekologi.

Apteekissa Papu poimii ilmasta B-vitamiinipillereiden, antibioottien ja nitrojen ihania aromeja ja päätyy apteekkarin rapsutettavaksi, vaikka työtään tekevää avustajakoiraa ei pitäisi lähestyä.

”Ahaa, apteekkarilla on kotonaan munaton kollikissa”, Papu päättelee kuonollaan.

Myös kuuloaistimukset ovat tärkeitä niin koiralle kuin sokeallekin – eikä kaikkea älämölöä suinkaan tarvitse sietää. Papu uhkaa mennä lakkoon, jos Vilma raahaisi hänet Savonlinnan oopperajuhlille kuuntelemaan kirkumista.

”Jotain rajaa sentään tässäkin työssä!” Papu tuumaa.

Apuraha mahdollistaa ulkomaanmatkan

Kapinallisen roolinsa ohessa Papusta kouliutuu kelpo opaskoira. Vilma ja Papu opettelevat reittejä esimerkiksi yliopistolle, ruokakauppaan ja muihin tärkeisiin paikkoihin. Koirakko harjoittelee rappuja, ovia ja suojateitä. Hyvin sujuneesta opastuksesta Papu saa Vilmalta kehut.

Millainen merkitys omilla opaskoirilla on Heynkelle ollut?

”Aivan valtava. Ei opaskoiran arvoa pysty rahalla mittaamaan. Opaskoirani ovat olleet osa minua – kotona ne ovat rakkaita lemmikkejä ja ulkomaailmassa paitsi opastajia, myös sosiaalisten tilanteiden mahdollistajia. Tykkään siitä, että minulle tullaan juttelemaan ja kyselemään koirasta. Kun ihmisten välinen katsekontakti sokealta puuttuu, on opaskoira siinäkin mielessä näkemisen apuväline”, Heynke sanoo.  

Papun ja Vilman tarina on vielä kesken, mutta tulevissa luvuissa parivaljakko muun muassa matkaa opiskelijaporukan kanssa Amsterdamiin. Kokemuksia kerätäkseen Heynke aikoo itsekin matkustaa sinne tänä vuonna. Anne Frankin talo, tulppaanit ja kanavaristeily on ainakin koettava.

”Suomen Kulttuurirahaston apuraha tuli tarpeeseen, sillä sokeana en voi etsiä elämyksiä videoilta ja valokuvista, vaan minun on itse hankkiuduttava niiden ääreen. Papun kautta sitten kerron, miten hieno ja jännä paikka tämä maailma onkaan. Pitää vain avata silmät ja lähteä liikkeelle.”

Kirjailija ja kielenkääntäjä Jonna Heynke sai 28 000 euron apurahan opaskoiran muistelmien kirjoittamiseen vuonna 2023.