28
Kliseiden
Vastustamisyhdistys
Taiteessa arvostetuimpia asioita on ”oma ääni”. Tämä taianhohteinen käsite,
joka tarkoittaa omaperäistä näkökulmaa asioihin, tuhannesti toistettujen kli-
seiden välttämistä.
Kliseet kulkevat jo tunnettua ja ruopattua väylää, oma ääni raivaa uutta,
karikkojen keskellä.
Kliseistä tulee äkkiä mieleen Hollywood-elokuva, jossa parransänkinen po-
liisi joutuu krapulassa tosi paikan eteen ja pelastaa koko maailman. Nörtti saa
kaunottaren. Joukkueen luuseri tekee ratkaisuottelussa maalin. Sankari is-
tuu lopussa kielekkeellä, edessään avara maisema, paljon kokeneena, arpisena,
mutta entistä empaattisempana. Hän aloitti puolitoista tuntia aiemmin pizza-
paistamon tsupparina, mutta nyt hänessä on jo presidenttiainesta.
Yhtä kliseinen kuin Hollywoodin normijuoni on ajatus suomalaisesta kan-
sallismaisemasta. Se on etupäässä 1800-luvun maalarien luoma utooppinen ku-
va, jossa sihdataan ylhäältä alaviistoon: alhaalla aukeaa päilyvä järvenselkä,
saaria, kumpupilviä, sinitaivas. Ihmiset puuttuvat. Ympäristöministeriö valitsi
viime vuosituhannen lopussa 27 mielestään erityisen merkittävää kokonaisuut-
ta kansallismaisemiksi. Lista on tehty katsomalla Ateneumin peruskokoelman
1800-luvun osastoa, siellä ovat Punkaharju, Pihlajavesi, Vanajavesi, Heinäve-
den reitti, paljon saaria ja sinistä vettä. Ja korkeita paikkoja, Koli, Aavasaksa.
Näitä samoja maisemia käytetään jatkuvasti taustoina satojen tuotteiden mai-
nostamisessa, ihmiset ostavat silloin helpommin.
Miksi nykyihminen kokee yhä vetoa näihin kultakauden maalareiden kli-
seisiin näkymiin? Eikä esimerkiksi kuviin punakoiden ihmisten täyttämistä
siirtolapuutarhoista, pomppulinnoista, tatuointiverstaista tai asema-aukiosta
yöllä kello kaksi. Jälkimmäiset kun ovat nykypäivänä todellisempi Suomi. Pal-
jon Kolia tutumpi miljöö on monelle suomalaiselle Thaimaa.
Nykyiseen individualismia ihannoivaan aikaan liittyy paradoksi. Mitä yk-
silöllisempinä me itseämme pidämme, sitä hanakammin tartumme kliseisiin
kuviin ja tarinoihin. Niiden perinpohjaisessa tuttuudessa haluamme elää.
Pitkään tämä kliseiden pyhitys tuntui minusta pinttyneeltä itsepetoksen muo-
dolta. Todellisuuspaolta. Haluttomuudelta syöksyä uuteen. Viime aikoina käsi-
tykseni on muuttunut. Ajattelen, että kliseet, kuten nämä utooppiset kansallis-
maisemat, tai kliseitä täynnä olevat elokuvat ja kirjat, ovat suojamuuri ihmisen
kuolemanpelkoa vastaan. Sitä vastaan, että ihminen tajuaa, että hänen elämän-
sä on loppujen lopuksi hauraalla langalla kiinni. Kliseet tuovat jatkuvuuden
tunteen, ajatuksen ettei mikään olennainen lopulta muutu. Elämä on loogista
ja reilua ja kaikki käy lopulta hyvin, edessä on ainainen sinisenä päilyvä jär-
ven pinta ja heleänä viheriöivä koivikko, joka lempeässä tuulessa suhisee.
Tämähän on paratiisinäky. Kliseisiin me luomme Paratiisin, varmuuden
vuoksi jo ennakkoon maan päälle.
Paratiisin lakastumisen uhalla suosittelen jokaiselle Kliseiden vastusta-
misyhdistystä. Sen tavoitetta kokea maailma tuorein aistein, ei vain puhkipla-
ratuin. Tämä voi tuntua äkkinäiseltä liikuntasuoritukselta, henkeä ahdistaa,
sydän hakkaa ja tekee mieli jättää kesken, mutta jälkeenpäin tulee yllättävän
virkeä olo.
Niin, olisin voinut otsikoida tämän juttuni myös ”Suomen Kulttuurirahas-
to”. Sen verran uskon näiden kahden laitoksen intressien kohtaavan. Niillä on
yksi merkittävä ero. Toinen on oikeasti olemassa, toinen ei.
Jari Järvelä
Kirjailija
Suomen Kulttuurirahaston
hallituksen jäsen
Ajatusten Bulevardi
KUVA Tammi
