Rahaa mutta mistä,
mihin ja miten?
Timo Viherkenttä
Hallintoneuvos
Suomen Kulttuuri-
rahaston hallituksen
jäsen 2005-2014 ja
puheenjohtaja
2012-2014.
Siitä puhe mistä puute.
Taiteessa tämä kestopuheenaihe on raha. Paljastuuko
valtion budjetista kulttuurimäärärahojen leikkauksia? Nipistääkö kunta ali-
tuisessa ahdingossaan teatterilta ja orkesterilta? Hyytyvätkö säätiöiden osin-
kovirrat ja niidenmukana apurahat talouden yskiessä? Kertyykö gallerian sei-
nille punaisia täpliä taantumassa?
Markkinatalouden näkymätön käsi näyttää huolehtivan edes jotenkin lähin-
nä muutamien taiteen ja viihteen rajapinnassa liikkuvien kulttuurin alalaji-
en tarpeista. Kaikelle rahoitusta ansaitsevalle taiteelle ei – etenkään pienessä
maassa ja pienellä kielialueella - ole sellaista samanaikaista markkinakysyn-
tää, joka talousoppikirjojenmukaisesti johtaisi oikeaanmäärään oikeanlaista
tuotantoa. Markkinoiden antia runsaampaa rahoitusta puoltavat muun ohessa
taiteen ”elämää suuremmat” arvot samoin kuin tavoite kulttuurin saattamises-
ta niidenkin ulottuville, joille markkinavoimat eivät sitä kuuna päivänä toisi.
Yksi markkinatalouden mekanismeihin huonosti taipuva piirre on se, että
monesti taiteilijan ja hänen taiteensa arvo selviää lopullisesti vasta jälkikä-
teen. Viime vuonna syntynyt kaikkien aikojen huutokauppaennätys elävän tai-
teilijan (
Jeff Koons
) teoksesta jäi reilusti alle puoleen
Francis Baconin
samassa
tilaisuudessa myydyn 1960-luvun triptyykin hinnasta.
Samaan ilmiöön viittasi Kulttuurirahaston tutkimus syksyllä 2013. Kun haas-
tatelluilta kysyttiin vaikuttavimpia kotimaisia taiteilijoita 32:sta nimetystä
ehdokkaasta, yksikään elävistä tarjokkaista ei mahtunut kymmenen kärkeen.
Kulttuurin rahoitusta ei meillä Euroopassa olekaan jätettymarkkinavoimien
varaan vaan myös julkisella vallalla on merkittävä asema. Suomessa kulttuu-
rin osuus julkisista menoista on noin prosentti, mikä on taidepiirien mielestä
skandaalimaisen vähän ja julkisen talouden kirstunvartijoiden näkökulmas-
ta valtava summa.
Suomessa - kuten monissa muissakin maissa - myös säätiöillä on huomat-
tava rooli taiteen rahoituksessa. Säätiöiden tuesta taiteelle ei ole meillä tark-
koja kokonaistietoja, mutta pelkästään apurahat lienevät 45-50miljoonan eu-
ron suuruusluokkaa vuodessa.
Säätiöt sijoittuvat eräällä lailla julkisen rahoituksen ja vapaiden markki-
noiden väliin. Säädekirjojen tarkoituspykälät ovat säätiöitä sitovia, mutta ne
jättävät useinmelkoisesti pelivaraa. Kun otetaan huomioon säätiöiden asema
taiteen rahoituksen kokonaisuudessa, on aika monen tuhannen taalan kysy-
mys se, miten tätä valinnanvapautta käytetään. Kysymys koskee niin sisällöl-
lisiä tavoitteita kuin päätöksenteon menettelyjäkin.
Vastauksia on yhtä monta kuin taidetta tukevia säätiöitä. Yksi säätiö saat-
taa säännönmukaisesti valita tuen kohteeksi tunnettuja nimiä ja toinen riski-
hankkeita ja arvaamattomia tekijöitä. Päätöksiä tekemässä saattaa jossakin
säätiössä olla lahjoittaja itse tai hänen välittömät luottohenkilönsä, kun taas
toisessa luotetaan taiteilijoiden vertaisarviointiin.
Moninaisista toimintapolitiikoista ja menettelytavoista koostuva säätiö-
rahoituksen kokonaisuus ei varmastikaan johda rahoituksen optimaaliseen
kohdentumiseen. Sillä on kuitenkin yksi suuri vahvuus. Päätösten tekeminen
erilaisten katsomusten ja taustojen pohjalta suojaa meitä maailmalta, jossa
rahoitus jaettaisiin yhden totuuden mukaan. Sellaista on kaikessa, eikä vähi-
ten taiteessa, kavahdettava.
Ajatusten Bulevardi
35
