saatiin kukkakauppa. Kukkien ja kynt-
tilöiden vieminen onnettomuuspaikoil-
le on viime vuosikymmenien ilmiö.
Kuolinilmoituksissa
uusia sävyjä
– Vainajan julkista minää ei nyky-
ään korosteta kuolinilmoituksissa,
titteleitä näkee yhä harvemmin. Sen
sijaan vainajan persoonaa ilmen-
netään häntä kuvaavilla muistolau-
seilla, esimerkiksi iskelmäteksteillä,
tieteiskirjallisuuden sitaateilla tai in-
tiaanirukouksilla. Kuolinilmoituksissa
siteerattujen runoilijoiden ja sanoitta-
jien tekijänoikeuksista on käyty jul-
kista keskustelua. Lainauksesta ei tar-
vitse vieläkään maksaa kirjoittajalle,
mutta ainakin hänen nimensä tulee
mainita, Kemppainen sanoo.
– Pohjoismainen vertailu on ollut
kiinnostavaa, meitähän yhdistää lute-
rilaisuus. Ruotsissa kuolinilmoituksis-
sa käytetään symbolikuvia paljon va-
paammin kuin meillä. Risti ei ole yhtä
vakiintunut, sen tilalla voi olla piir-
ros vaikka vainajan suosikkinalles-
ta tai pullasta. Olen myös nähnyt sak-
salaisen, jalkapallokentän muotoisen
kuolinilmoituksen.
Perinteisesti hautajaiskutsu lähe-
tetään kirjeellä tai esitetään kuolin
ilmoituksessa. Nykyisin kutsu voidaan
esittää puhelimitse tai sähköpostilla.
Viime vuosikymmeninä myös hauta-
jaisiin on tullut yksilöllisiä sävyjä kir-
kon vakaiden rituaalien rinnalle.
Usein kuolinilmoitus julkaistaan
vasta hautajaisten jälkeen. Kemppai-
sen mukaan maininta ”siunattu hil-
jaisuudessa” voi tarkoittaa yhtä lailla
pientä perhepiiriä kuin suurtakin saat-
tojoukkoa.
Dementikon kohtalona
sosiaalinen kuolema
– Kuolema sinällään, fyysisenä tapahtu-
mana, ei merkitse vielä paljon. Vasta ih-
misten muodostamat yhteisöt ja niiden
kulttuuriset käsitykset ja käytännöt se-
kä yksilöiden tunteet ja kokemukset luo-
vat sen kokonaisuuden, jota sanotaan
jonkun ihmisen kuolemaksi. Ihmisen
kuolema kuten elämäkin ovat sosiaalisia
ilmiöitä. Perinnön lisäksi jaetaan henki-
siä kokemuksia, Kemppainen sanoo.
– Mediassa kuolemaan liitetään ru-
tiininomaisesti suru. Todellisuudessa
kuolemaan liittyy usein vihaa ja pel-
koa, mutta myös toivoa ja rakkautta.
Samaan aikaan kun sairaalakuo-
lemat yleistyivät Suomessa, maail-
malla niitä jo alettiin arvostella lai-
tosmaisina. Hienona pidettyä surevien
itsehillintää arvosteltiin. Ensimmäi-
set terminaalihoito-ohjeet julkaistiin
kansainvälisten esimerkkien mukaan
1980-luvulla.
– Suomalainen yhteiskunta on
kiinnostunut kuolemasta. Siihen liit-
tyville toimenpiteille on laadittu tiukat
säännökset. Kuolinsyyt tilastoidaan, ja
esimerkiksi alkoholikuolemien määrä
on myös poliittinen asia, Kemppainen
sanoo.
Väkivaltainen kuolema päätyy uu-
tisotsikoihin. Silti se on harvinainen.
Yhä useampi suomalainen kuolee de-
mentiaan.
– Sairaalan ja omaisten asenteet
voivat johtaa ihmisen sosiaalisen kuo-
lemaan jo paljon ennen fyysistä kuole-
maa, ellei hän ole reipas ja vireä. De-
mentikko ei voi osallistua sosiaaliseen
todellisuuteen. Läheisille hän ei ole enää
olemassa, hänen mielipidettään ei kan-
nata kysyä. Ei kestetä olla hänelle läs-
nä, ei nautita siitä, mitä vielä on. Elä-
mänhallinnan menettäminen on tabu ja
kuoleman odottaminen raskasta.
l
Valtiot. tohtori Ilona Kemppai-
nen sai 11 000 euron apurahan
27.2.2012 suomalaisen hautaus-
kulttuurin muutosta 1800-luvun
lopulta 2000-luvulle käsittelevään
tutkimukseen.
”
Mediassa
kuolemaan liitetään
rutiininomaisesti
suru. Todellisuudessa
kuolemaan liittyy
usein vihaa ja
pelkoa, mutta myös
toivoa ja rakkautta.
30
