lema ”merkitsee” kullekin yksilölle tai
yhteisölle. Kuoleman kohtaaminen voi
antaa ”merkitystä” tai ”sisältöä” yksilön
elämälle. Toisaalta kuolevaisuus voi-
daan kokea myös niin, että elämän mer-
kitys kyseenalaistuu: mitä merkitystä
millään on, kun on kuitenkin kuoltava?
Kuolema koskee hyviä ja pahoja. Miksi
pitäisi olla hyvä?
– Keskeistä on erottelu ensimmäi-
sen ja kolmannen persoonan välil-
lä: minun kuolemani ja jonkun toisen
kuolema. Kuolemaa voidaan tarkastel-
la organismille tapahtuvana objektiivi-
sena asiana luonnontieteellisenä, lää-
ketieteellisenä ja yhteiskunnallisena
ilmiönä. Kun sitä tarkastellaan merki-
tyksellisyyden näkökulmasta, korostuu
erityisesti kuoleman ja kuolevaisuuden
omakohtaisuus, ”ensimmäisen persoo-
nan näkökulma”: kuolema on ensisijai-
sesti minun kuolemani, jota ei voida ul-
kopuolelta ymmärtää.
Pihlström sanoo, että kuolema ja
kuolevaisuuden filosofia voidaan ym-
märtää filosofisen ihmistutkimuksen eli
filosofisen antropologian osaksi, jossa
tarkastellaan ihmisenä olemista. Tällöin
on otettava huomioon myös kuolemaan
liittyvät eettiset kysymykset, kuten mi-
tä on hyvä kuolevainen elämä ja miten
tulee suhtautua kuoleviin.
Väkivallan ja
addiktioiden Suomi
Meillä kuten muissakin länsimaissa
kuolema on lääketieteen määrittämä
tapahtuma. Filosofi näkee suomalai-
sessa kuolemassa useita erityispiir-
teitä.
– Suomi on asukaslukuun nähden
väkivaltainen maa. Perhesurmista,
koulusurmista ja ammuskelusta kan-
netaan vakavaa huolta. Ongelmia ai-
heuttavat myös addiktiot, erityisesti
alkoholin suurkulutus. Suomessa teh-
dään asukaslukuun nähden paljon itse-
murhia. Tosin tilastojen kansainvälinen
vertailu on hankalaa, sillä katolisis-
sa maissa itsemurha luokitellaan mie-
luummin joksikin muuksi kuolinsyyk-
si, Pihlström sanoo.
Suomessa käydään keskustelua eu-
tanasiasta, mutta ei esimerkiksi abor-
tista tai kuolemantuomiosta kuten ka-
tolisissa maissa ja Yhdysvalloissa.
Sodassa kuoleminen ja sankari-
haudat ovat meillä edelleen arvossaan,
ne kuuluvat suomalaiseen identiteet-
tiin. Pihlström riisuisi sodasta kaiken
sankarillisuuden: sotimisesta ei synny
sankareita vaan surua.
Uskomme tietävämme
Hankkeen johtoryhmän jäsen, Helsin-
gin yliopiston systemaattisen teologian
ma. professori
Virpi Mäkinen
sanoo,
että uskonnot antavat omat vastauk-
sensa niihin ihmistä askarruttaviin pe-
rimmäisiin kysymyksiin, joihin tiede ei
osaa vastata.
– Tiede on onnistunut selvittämään
ihmisen synnyn ja kehittämään koe-
putkihedelmöityksen, mutta kukaan ei
ole tullut kertomaan kuolemanjälkei-
sestä elämästä. Mihin tieteellinen tie-
donhankinta päättyy, siitä alkaa usko.
Kristinuskossa olennaista on lohdulli-
suus: elämä jatkuu. Se voi tuoda lohtua
sekä kuolevalle että hänen läheisilleen.
Kristityt uskovat, että luodessaan maa-
ilman Jumala loi myös ajan. Sillä on al-
ku- ja päätepiste. Sitten alkaa iankaik-
kisuus. Se ei ole ihmisen hallitsemaa
aikaa. Raamatussa ei sanota paljoa ian-
kaikkisuudesta, Mäkinen huomauttaa.
– Ajatus kuolemattomuudesta loh-
duttaa, mutta voi myös ahdistaa. Hin-
dulaisuudessa se esimerkiksi merkitsee
sulautumista maailmansieluun, kuin
pisaraksi valtamereen.
Ylösnousemususko liittyy kris-
tinuskoon. Se antaa kristityille toivoa
iankaikkisesta elämästä; kuolema ei
ole lopullinen. Keskiajalla teologit jopa
pohtivat, missä muodossa sielu odot-
taa lopullista herättämistään, ja jotkut
päätyivät pallon täydelliseen muotoon.
Katolisen teologian mukaan pelastu-
neen ihmisen sielu puhdistuu kuole-
man jälkeen synneistä kiirastulessa en-
nen taivaaseen pääsyä. Sielunmessussa
rukoillaan edesmenneiden sielun puo-
lesta, Mäkinen sanoo.
Ortodoksisen teologian mukaan ih-
miset ovat kuolemansa jälkeen tietoi-
sessa välitilassa, ja sielut siirtyvät siel-
tä pois viimeisen tuomion jälkeen.
Islamin perususkomuksen mukaan
ihmisen kuollessa sielu jättää ruumiin
ja liittyy siihen tuomiopäivän jälkeen
ylösnousemuksessa. Muslimit uskovat,
että vain profeetat ja marttyyrit – ny-
kypäivänä esimerkiksi itsemurhaisku-
jen tekijät – pääsevät heti kuoltuaan
paratiisiin.
– Kristinuskon historiassa mart-
tyyrikuolemaa on pidetty kunniallise-
na, vaikka Raamatun viidennen käs-
kyn ymmärrettiin ulottuvan myös
itsensä tappamiseen. Askeesi on näh-
ty sielun pelastusta edistävänä vaihto-
ehtona maalliselle elämälle myös kris-
tinuskon historiassa. Marttyyreilla ja
askeetikoilla on ajateltu olevan paik-
ka taivaassa tai ”paremmalla” puolella.
Itsemurha –
eksistentiaalinen kysymys
Virpi Mäkinen tarkasteli yleisöluennos-
saan itsemurhaa ihmisen äärimmäise-
nä valintana ja eettisenä kysymyksenä.
Antiikin stoalaisten ja epikurolaisten
keskuudessa itsemurhaa pidettiin jalona
ja suorastaan suositeltavana kuolintapa-
na. Antiikin Roomassa itsemurha kiel-
lettiin ainoastaan maataan palvelevilta
sotilailta ja toisten omaisuutena pide-
tyiltä orjilta, eikä sen koettu poikkeavan
luonnollisesta kuolemasta. Itsemurhassa
saatettiin nähdä jopa tiettyä sankarilli-
suutta, sillä sen uskottiin tekevän ihmi-
sestä eläintä arvokkaamman olennon.
Kirkkoisä
Augustinuksen
myö-
tä suhtautuminen itsemurhaan muut-
”
Kuolema (death) ei
ole vain yksi käsite,
siihen sisältyy monia
ulottuvuuksia.
22
