27
Säveltäjäpianistin
keskisormi
– Schumann ja aivojen
plastisiteetti
Lakitieteen opiskelija
Robert Schumann
(1810–1856) tunsi musiikillisen ja kir-
jallisen kutsumuksensa voiman Heidelbergissä 19-vuotiaana väkevänä. Hän
vietti tuntikausia aikaa pianon ääressä improvisoiden (
”phantasieren”
) ja al-
koi saada tunnustusta esityksistään, joista erityisesti Ignaz Moschelesin (1794–
1870) Alexander-variaatiot yllyttivät yleisön bravo-huutoihin.
Nupullaan oleva pianovirtuoosi matkusti huhtikuussa 1830 Frankfurtiin
kuuntelemaan
Niccolo Paganinia
(1782–1840). Paganinin soitto oli bensaa tai-
teilijan liekkiin, joka vielä lepatti ambivalentisti. Schumann kirjoitti äidilleen
heinäkuussa 1830, tämän suureksi järkytykseksi, elämänsä uudesta suunnasta.
Syksyllä hän palasi Leipzigiin ja keskittyi piano-opintoihin tulevan appensa
Friedrich Wieckin
opissa ja harjoitteli, harjoitteli ja harjoitteli.
Hän kohtasi uutta pianotekniikkaa, kuten Chopinin variaatiot op. 2
Don Giovannin
”La ci darem la mano”
-duetosta. Schumann ylisti teosta
Allegemeine musikalische Zeitung
-lehdessä. Tästä kirjoituksesta on peräisin
Schumannin Chopinista antama sattuva arvio ”Hatut päästä hyvät herrat – täs-
sä on nero”. Schumannin suhde teoksen pianotekniikkaan oli kuitenkin ongel-
mallinen. Kyse on yhdestä Chopinin vaikeimmista teoksista, jossa on runsaasti
leggiore
-juoksutuksia, monet kaksoisääninä, mikä ei ilmeisesti ollut Schuman-
nin vahvinta aluetta. Schumannilla oli hyvä rannetekniikka, ja hän pystyi
soittamaan aikalaiskuvauksien perusteella varsin katu-uskottavasti Schuber-
tin
Erlkönig
-laulun säestyksen. Sen lukuisat oktaavitoistot vievät pianistin kä-
sivarret hapoille, ellei elastinen rannetekniikka ole hallussa.
Chopinin teos on toisenlainen, ja Schumann kohtasi siinä teknisen vaja-
vuutensa. Hän rupesi systemaattisesti korjaamaan oikean käden 3. ja 4. sor-
men heikkoutta ja epäitsenäisyyttä. Hän otti käyttöön mekaanisia kojeita, joilla
saattoi harjoittaa sormia silloinkin, kun ei ollut pianon ääressä. Tämä ”musku-
laarinen” harjoittelu johti kuitenkin yhä suurempaan tunnottomuuteen, epäit-
senäisyyteen ja erityisesti keskisormen kramppitaipumukseen. Pianovirtuoo-
sin tie alkoi nousta pystyyn. Eräänlaisena virtuoosin joutsenlauluna hän kir-
joitti Toccatan op. 7. Tätä kappaletta ei edes hänen pianistiystävänsä
Ludwig
Schuncke
(1810–1834), jolle teos on omistettu, pystynyt soittamaan.
170 vuotta myöhemmin Hannoverin musiikkilääketieteen keskukseen astui
sisään poikkeuksellinen konserttipianisti. Hän valitti pystyvänsä soittamaan
yhden ainoan virtuoositeoksen, Schumannin Toccatan. Potilaalla oli fokaali-
nen dystonia eli soittajan kramppi ja erityisongelmana oikean käden 3. ja 4.
sormen sekoittuminen keskenään.
Tällainen ongelma syntyy vääränlaisesta harjoittelusta, jossa voima vie
voiton tunnokkuudesta. Tällöin aivokuorella tapahtuu plastisiteetti-ilmiöitä eli
muovautumista. Yksittäisten sormien reseptiiviset kentät, jotka ovat normaalis-
ti erilliset, alkavat laajentua ja yhdistyä naapurisormien kanssa. Tästä seuraa,
että yksittäisen sormen kontrolli, erityisesti vaikeammissa autonomisuutta vaa-
tivissa kohdissa, alkaa pettää. Aivokuoren motorisen ja sensorisen stimulaation
epäsuhta harjoittelun aikana on tässä keskeistä. Kyseessä on ohjelmointivirhe,
jonka korjaaminen kestää usein yhtä kauan kuin ongelman syntyminen.
Schumannin keskisormi valottaa meille ihmisen oppimista. Emme pysty
mekaanisesti lataamaan taitoja itseemme kuin tietokone, vaan ihmisen oppi-
minen näyttää vaativan herkkää tasapainoa motorisen (suorittavan) ja senso-
risen (tajuavan) elementin välillä.
Pentti Tienari
LT, dosentti
Neurologian erikoislääkäri,
HYKS, Neurologian klinikka
Tutkimusr yhmän johtaja
(kliininen akatemiatutkija),
HY, Biomedicum, Molekyyli-
neurologian tutkimusohjelma
Ajatusten Bulevardi
