– Olen aika intohimoinen
siinä, mihin ryhdyn, ja vähän
yllytyshullukin,
Riitta Raatikainen
myöntää. – Olenmaa-
laistalon tytär, neljästä lapsesta vanhin. Pääsimme jo
pieninä mukaan kaikkiin töihin ja saimme vastuuta
voimiemme mukaan. Organisoinnin taitoa opin var-
sinkin äidiltä, joka hoiti sekä karjaa että vaativan ko-
titalouden ja palkkatyönsä opettajana.
– Olen syntynyt vahvan talonpoikaisen perinteen pii-
riin. Pohjois-Savossa puhutaan hienoamurretta, ja sain
sen syntymälahjaksi. Sanoilla on paljon rinnakkais- ja
piilomerkityksiä, ja niillä leikitellään. En koskaan vä-
sy kuuntelemaan kylän miesten värikästä ja älyllises-
ti oivaltavaa keskustelua.
Koti herätti kiinnostuksen toimittajan työhön, histo-
riaan ja yhteiskuntaan. Raatikainen opiskeli Itä-Suomen
yliopistossa pääaineina suomen kieltä ja kirjallisuut-
ta. Hän avusti aikakauslehtiä freelancer-toimittajana
14 vuotta. 2000-luvun alkuvuodet Raatikainen toi-
mi kaupunkilehti Viikkosavon päätoimittajana ja
toimitusjohtajana ja siirtyi sieltä uutispäälliköksi
Savon Sanomiin. Hän onmyös johtanut sanomalehtien
ulkoasun, verkkopalvelujen ja teknisten järjestelmien
kehittämistä. Raatikaisen isoukki kuului Savon Sano-
mien perustajiin vuonna 1907.
Nykyistä työtään artikkelitoimittajana Riitta Raa-
tikainen pitää journalistin unelmien täyttymyksenä.
– Saan joka päivä oppia uutta. Aiheeseen on pereh-
dyttävä syvällisesti, mutta siitä on tuotettava nopeas-
ti tiivis pääkirjoitus, joka samalla muodostaa lehden
kantaa. Minulla on sammumaton uutisten kertomisen
ja analysoinnin palo, maailman ymmärtämisen jano.
Miltä Suomen itä näyttää?
Riitta Raatikainen työstää kulttuuritutkimuksen alaan
kuuluvaa väitöskirjaansa, jossa hän tutkii itäsuoma-
laisten paikkojen julkista representaatiota valokuvis-
sa 1870-luvulta tähän päivään. Valokuvat visualisoivat
Itä-Suomen käsitettä kansallisen identiteetin rakenta-
misessa. Aineiston julkisuus kohdistaa työn lehdissä ja
kirjoissa julkaistuihin kuviin sekä kuvan ja sanan kes-
kinäisiin suhteisiin.
– Lapsuuskotini seinillä oli paljon valokuvasuuren-
noksia edesmenneistä sukulaisista. He olivat tarinoi-
den ja kuvien kautta läsnä elämässämme. Ehkä silloin
opin, miten kuvat puhuvat.
– Dokumentaariset valokuvat liittyvät olennaisesti
journalismiin. Johdin Kuopiossa 1990-luvulla VB-valo-
kuvakeskusta, ja olen sen jälkeen tuottanut ja kuratoi-
nut paljon valokuvanäyttelyjä muuallekin.
Raatikainen kutsuttiin Pohjois-Savon rahaston
hoitokuntaan vuonna 2000 ja Kannatusyhdistyksen
johtokuntaan 2007. Hän haluaa tuoda yhteiseen kes-
kusteluun sellaisia näkökulmia ja yhteiskunnallisia
kysymyksiä, jotka muutoin ehkä jäisivät katveeseen.
– Suomalaisen tieteen ja kulttuurin olennaisten tar-
peiden havaitseminen motivoi minua Kulttuurirahas-
ton luottamustehtäviin. On suuri kunnia saada toimia
lahjoittajien ja oman aikamme yhteiskunnan rajapin-
nalla, viestien välittäjänä.
Riitta Raatikaisen ja valokuvaaja Pentti Vänskänmo-
nista lapsista nuorin asuu vielä kotona. Kotijoukkoihin
kuuluvat myös samassa pihapiirissä asuvamummi se-
kä sileäkarvainen collie Taika.
– Viime vuodet olemme rakentaneet taloa Tervoon.
Sukuni on asunut tällä kylällä, Haapamäellä ja sen ym-
päristössä, ainakin 1500-luvun puolivälistä lähtien.
Missä kuljenkin, ympäristö näyttää jälkiä menneistä
vuosisadoista ja vuosituhansista. Luonto on läsnä kai-
kessa. Kevättalven pakkasyönä lumenvalkealla laitu-
rilla avautuu tähtitaivaan täyteys, ja pohjoisessa leis-
kuvat revontulet. Elämässä mikään ei ole itsestään
selvää, kaikki on lahjaa.
Rautarouva. Verkostoituja. Moniottelija.
Rohkea keskustelija. Näin kuvailevat monet
kulttuurivaikuttajat Riitta Raatikaista, Suomen
Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen
johtokunnan puheenjohtajaa.
Täysillä päin!
Teksti Mariitta Hämäläinen Kuva Pentti Vänskä
15
Henkilökuvassa
