35
Ajatusten Bulevardi
Kulttuuripääkaupungin
jälkimaininkeja
KUVA Robert Seger
Raija-Liisa Seilo
Fil. maisteri
Turun kaupunginteatterin
johtaja, Pirkanmaan
rahaston hoitokunnan jäsen
Turun kulttuuripääkaupunkivuoden perintöä on arvioitu monin tavoin paikallises-
ti. Koska mandaatti osuu kuhunkin EU-maahan varsin harvoin ja on laadultaan
täysin ainutkertainen, myös sen merkitys valtakunnallisesti on huomionarvoinen.
Noin 55 miljoonan euron paikallinen panostus kulttuuriin oli valtava. Se oli sitä suh-
teessa yleisöön, joka kulttuurivuoden aikana sai nauttia monipuolisesta kansainvä-
lisestä ja kotimaisesta taidetarjonnasta, osallistua, kommentoida. Se oli merkittävä
profiilinnosto Turun kaupungille, jonne saapuivat kulttuurinkuluttajat, turistit, tut-
kijat ja erittäin runsaslukuisesti ja kattavasti kansainvälinen media, jonka kautta
viesti suomalaisesta vireästä, kauniista pikkukaupungista välittyi maailman ääriin.
Se oli myös uskomaton mahdollisuus tekijöille. Itse projektien ja esitysten lisäksi –
jotka olivat yleisön nähtävissä ja koettavissa hetken, kauden tai parhaassa tapauk-
sessa jatkavat vuoden yli –huomattava resursointi tuotti myös uusia tapoja toimia,
uusia yhteyksiä ja verkostoja. Se mahdollisti isoillekin organisaatioille toiminnalli-
sia avauksia, joista parhaassa tapauksessa jää heräte myös jatkoon. Vapaalle kentälle
syntyi vapaata luomistilaa tavalla, josta tulevaisuudessa voi vain uneksia. Taiteen-
tekijät saivat tilaisuuden luoda ja suunnitella ilman massiivista taloudellista painet-
ta kattaa kulut pääsylipputuotoin.
Vuoden yltäkylläisyys oli sekä mahdollisuus toimia että mahdollisuus avata sil-
mät uusille toimintatavoille.
Mutta miten jatketaan, kun sisällölliset kokemukset kasvattivat nälän, mutta toi-
minnalliset realiteetit pakottavat palaamaan arkeen? Tätä pohditaan Turussa, mutta
peruskysymykset ovat yhteisiä koko maassa.
Taide ja tiede toteutuakseen ja uusiutuakseen edellyttävät toimintavapautta ja
mahdollisuuksia ottaa riskejä: se edellyttää julkista tukea, joka ei ole sidottu vain
tilastoihin ja pääsylipputuloihin. Olemme suurten kysymysten edessä, kun pääte-
tään, minkälaista ohjelmistopolitiikkaa tuetaan, mikä on kotimaisten taiteentekijöi-
den rooli, kun rajallisia julkisia toimintaresursseja kohdennetaan. Yksi esiin nous-
sut kysymys on, miten suhtaudutaan esimerkiksi julkisen tuen turvin tuotettuihin
– useasti melko kaupallisiin – suurproduktioihin, joiden myötä usein myös tekijän-
oikeusmaksut ja lisenssit siirtyvät vilkkaasti Suomesta pois. Ovatko ne oikeasti ris-
kialttiimman ja uudistavamman ohjelmistosuunnittelun edellytys, kuten toistuvas-
ti vakuutetaan. Toinen iso, pitkään keskusteltu aihe on, miten iso lohkare valtion ja
kuntien kulttuuribudjeteista kohdentuu rakenteiden ylläpitämiseen. Sekään ei ole yk-
siselitteistä. Suomessa on runsaasti kulttuurille nimettyjä tiloja, jotka tyhjinäkään
eivät pysy pystyssä ilman taloudellista panostusta. Mitä niissä siis tehdään? Aika
uudenlainen tilannearvio tarvitaan, mikäli päädyttäisiin tilanteeseen, jossa konsert-
titalot, museot ja teatterit muuttuisivat liikehuoneistoiksi ja ravintoloiksi. Pitää myös
muistaa, että esitykset ja teokset toteutuakseen vaativat puitteet ympärilleen, tiloja
ja toimintaa ei siis kannata lyhytnäköisesti asettaa vastakkain.
Olisi luonnollisesti hienoa, että suoraan sisällön tuottamiseen kohdistuva julki-
nen tuki olisi nykyistä suurempi. Puhtaasti rakennuksiin sidottu kuluerä tuskin nor-
maalin kustannuskehityksen vanavedessä pienenee. On siis löydettävä muita keinoja,
erilaisia tuotantomalleja, joiden avulla kuluja voidaan jakaa ja kohdentaa nykyistä
joustavammalla tavalla. Muun todellisuuden rullatessa vauhdilla muutoksesta toi-
seen on taidekenttäkin päivittäin uusien suurten päätösten edessä. Mieluiten niin,
että takana on tarkka ja avoin pohdinta ja lopputuloksena päämäärätietoinen visio,
joka kantaa tarpeeksi pitkälle.
Suomen Kulttuurirahaston ja muiden taiteentukijoiden rooli ja merkitys eivät
ole pienenemässä. Näenkin niiden erityishaasteena vahvistaa juuri sitä kenttää, jos-
sa riskejä kaihtamatta pyritään etsimään ennen kokemattomia lähestymistapoja ja
totuuksia. Niitä tarvitaan, jotta uutta kasvaisi.
