SKR:n Kymenlaakson rahaston vuosijuhlapuhe Virolahdella 24.4.2014
Kalevi Aho

Hyvät kuulijat!

Käsittelen puheessani paljon kulttuuritaloutta, joten aloitan puheenvuoroni yleisillä taloudellisilla pohdinnoilla.

Luin äskettäin australialaisen taloustieteen professorin John Quigginin kirjan Zombitalous. Quigginin mukaan nykyisin vallitseva markkinaliberalismi rakentuu harhaisille ajatusmalleille, jotka ovat osoittautuneet toistuvien talouskriisien myötä kiistattomasti vääriksi. Kuitenkaan niitä ei haluta tai uskalleta kuopata, vaan ne nousevat zombien tavoin jatkuvasti uudestaan haudastaan. Pienen pientä maailmanlaajuista eliittiä, eli tulonsaajien ylintä prosenttia lukuun ottamatta kaikki muut ovat kärsineet tästä politiikasta.

Quiggin mainitsee kuusi moneen kertaan kelvottomaksi osoittautunutta taloudellista zombiperiaatetta. Ensimmäinen on markkinoiden automaattinen vakauttaminen, eli usko siihen, että vapaat markkinat korjaavat automaattisesti itsensä niin että osakekurssit päätyvät lopulta aina oikealle tasolleen. Tämä usko on osoittautunut talouskuplien myötä kerta toisensa jälkeen pelkäksi toiveajatteluksi. Vastaavanlainen ajatuskupla on tehokkaiden markkinoiden hypoteesi, eli harhakuvitelma, että rahoitusmarkkinoiden oma hintamekanismi kykenee tehokkaimmin arvioimaan minkä tahansa investoinnin tuoton.

Vääräksi on osoittautunut käsitys dynaamis-stokastisesta yleisestä tasapainosta, eli usko siihen, että makrotaloudellisen analyysin on perustuttava mikrotason taloudellisten tapahtumien mallinnukseen, eikä makrotason suureisiin. Vielä tuhoisampi harhakuvitelma on ajatus vaurauden valumavaikutuksesta suurituloisilta pienituloisille. Hyväosaisia suosivan politiikan, kuten taloudellisen eliitin verohelpotusten ja yritysjohtajien suurpalkkojen ei ole missään todettu koituvan myös köyhemmän kansanosan hyödyksi, vaan seurauksena on ollut pelkkä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ennennäkemätön kasvu.

Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin valtakaudella tuli maailmanlaajuisesti muotiin kunnallisten ja valtiollisten laitosten yksityistäminen. Tämä on johtanut pikemminkin katastrofeihin kuin menestyksiin. Esimerkiksi Virossa rautateiden yksityistäminen muodostui täydelliseksi farssiksi, joka lopetti koko Viron henkilöjunaliikenteen, ja Viron valtion oli kansallistettava rautatiensä kalliisti uudestaan. Aivan samoin kävi Uudessa Seelannissa, jossa välillä yksityistetty kansallinen lentoyhtiö ja rautatielaitos oli myöhemmin pakko uudelleen ottaa yhteiskunnan haltuun. Yhtä kyseenalaisia tuloksia on saavutettu sillä, että kunnat ovat yksityistäneet terveyden- ja sairaanhoitoaan. Tästä on monilla paikkakunnilla seurannut vain se, että terveydenhoitokulut kunnalle ovat itse asiassa kasvaneet, ja palvelu kaiken lisäksi samalla heikentynyt sekä tullut käyttäjille paljon kalliimmaksi.  

Vihdoin useaan kertaan vääräksi on osoittautunut vakauttava budjettikuri, eli se periaate, että ankara julkisen talouden kiristäminen on oikea lääke talousongelmien hoitamiseen. Kuitenkin juuri tätäkin taloudellista zombiajatusta ollaan parasta aikaa toteuttamassa Suomessa.

Vakauttavasta budjettikurista on kärsimässä toden teolla myös maamme kulttuurielämä. Kolmen seuraavan vuoden aikana valtion kulttuuribudjettia ollaan supistamassa viisi miljoonaa euroa vuodessa, eli kolmen vuoden päästä valtiolla jaossa olisi 15 miljoonaa euroa vähemmän kulttuurimäärärahoja kuin tänä vuonna, mikäli tämä kaavailtu budjettiesitys toteutetaan täysimääräisesti. Kun samaan aikaan Valtion taidemuseo eli Ateneum on siirretty veikkausvoittovaroista rahoitettavaksi, myös veikkauksen kautta tuleva tuki muulle kulttuurille on romahtanut.

Kuntatalouden kulttuuria koskevana yleisenä zombiajatuksena on se, että silloin kun kunnalla on talousvaikeuksia, säästämisen voi aloittaa kulttuurilaitoksista, koska ne ovat muka pelkkiä kaupungin taloutta rasittavia tuottamattomia menoeriä. Kulttuurin taloudellisista vaikutuksista on kuitenkin tehty eri maissa lukuisia selvityksiä, jotka kaikki todistavat yhtäpitävästi, että kulttuuri voi päinvastoin olla kunnalle tai valtiolle suoranainen rahasampo.

Iso-Britanniassa pari vuotta sitten tehdyn suuren tutkimuksen mukaan taide muodostaa maan kansantuotteesta 0,4 prosenttia, kun taiteen julkinen tuki oli vain 0,1 prosenttia. Eli taiteen tukemisen taloudellinen hyötysuhde oli Iso-Britanniassa nelinkertainen.

Vaasan yliopisto teki viime vuonna puolestaan tutkimuksen Museoiden taloudellinen vaikuttavuus. Sen mukaan Suomessa jokainen museossa kävijä kasvattaa lähialueen taloutta 32–49 eurolla. Tämä summa on keskiarvo, johon on laskettu mukaan kaikki erilaiset museoasiakkaat: paikkakuntalaiset, päivämatkalaiset ja hotelleissa yöpyjät. Kuitenkin museoiden ja muiden kulttuurilaitosten tuottamasta taloudellisesta tuloksesta vain pieni osa näkyy niiden omassa kassassa. Talousvaikutukset säteilevät ympäristöön, ravintoloille, hotelleille ja muille matkailuyrityksille sekä pikkukaupoille.  

Ulkomaisten matkailijoiden osuus museoiden tuottamasta taloushyödystä on laskettu 70–90 miljoonaksi, mikä on siis puhdasta vientituloa Suomelle.

Tampereella valmistui puolestaan tänä vuonna laaja selvitys Pirkanmaalla toimivien festivaalien ja muiden kulttuurikohteiden talousvaikutuksista. Näissä kohteissa vierailleet noin 2,5 miljoonaa ihmistä jättivät alueelle rahaa arviolta 253 miljoonaa euroa. Kun tutkimuksessa mukana olleet festivaalit saivat alueellisia tai paikallisia avustuksia yhteensä vain 632.000 euroa ja valtakunnallisia avustuksia 1,13 miljoonaa euroa, niin julkinen panostus kulttuuriin palautui alueen elinkeinotoiminnan hyväksi peräti 126-kertaisena. Festivaalien tukeminen on näin ollut Pirkanmaan kunnille huikean kannattava investointi.

Vielä tätäkin suurempi taloudellinen hyötysuhde on niillä paikkakunnilla, joilla toimii joku kansallisesti tai kansanvälisesti todella merkittävä festivaali. Uskallan väittää, että Savonlinnan kaupunki pärjää nipin napin vain sen takia, että kaupungissa pidetään heinäkuussa oopperajuhlat. Kuhmossa hotelliyrittäjät ovat todenneet, että ilman Kuhmon kamarimusiikkijuhlia tuskin yksikään hotelli olisi kaupungissa kannattava; vain festivaaliajan voitolla hotellit selviävät muun vuoden tappiollisista kuukausista. Samoin pieni Kaustinen saa valtavan taloudellisen elvytysruiskeen kansanmusiikkijuhlistaan.

Lisäksi kulttuurilla on paikkakunnalle valtava imagoa kohottava vaikutus. Hamina tunnetaan kansanvälisesti ennen kaikkea tattoostaan. Kotkan ja Kouvolan kaupungit sekä Kymi Sinfonietta –orkesteri ja siinä ohessa myös Virolahti ovat saaneet Euroopan laajuista tunnettuutta joka viides vuosi järjestettävästä kansainvälisestä Uuno Klami –sävellyskilpailusta.

Kulttuurilla voi siis olla todella huomattavia talous- ja imagovaikutuksia. Nämä eivät näy välttämättä suoraan kunnan tulo- ja menoarviossa, vaan ilmenevät paikkakunnalla vain epäsuorasti. Silti kulttuurin talous- ja imagohyöty eivät ole tärkein syy siihen, miksi kulttuuria pitää tukea, ne tulevat vain kaiken muun sivuvaikutuksena, ylimääräisenä bonuksena.

Tärkeintä on tietenkin se, mitä kulttuuri ja taide antaa kaupungin asukkaille, eli henkisiä virikkeitä ja suuria elämyksiä ja kauneuskokemuksia. Samalla kulttuuri voi toimia yllykkeenä kriittiseen ajatteluun kyseenalaistamalla itsestään selvinä pidettyjä sovinnaisia totuuksia ja tuomalla esiin toisenlaisia vaihtoehtoja. Kunnan vireä kulttuurielämä edistää todistetusti kaikkien muidenkin alojen innovaatioita paikkakunnalla ja vaikuttaa jopa kunnan palkkatasoon ja tuottavuuteen.

Lisäksi tulevat kulttuurin sosiaaliset ja terveysvaikutukset sekä nuorille että vanhoille. Jyväskylässä neljännesvuosisadan verran kestäneessä tutkimuksessa todettiin, että kulttuurin ja taiteen harrastaminen lisää terveyttä ja ehkäisee jopa dementiaa. Kulttuuria harrastavat ihmiset elävät kaksi kertaa muita todennäköisemmin yli 90-vuotiaiksi, ja he pystyvät elämään vanhuuttaan pitempään kotona ilman että heitä tarvitsee hoitaa kalliisti vanhainkodeissa tai sairaaloissa. Toisin sanoen paikkakunnan rikas kulttuurielämä tuo itse asiassa säästöjä sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuksiin!

On myös todistettu, että erityisesti musiikin harrastaminen ja soittaminen, kehittää lapsen luovuutta, älykkyyttä, sosiaalisuutta, yhteistyökykyä ja auttaa lasta käsittelemään omia tunteitaan ja myös aggressioitaan. Teatterikerhoissa nuorille kehittyy kyky eläytyä muiden asemaan, eri rooleihin, ja tanssi on taas loistava kanava purkaa sosiaalisesti kehittävällä tavalla liikunnan tarvetta ilman urheiluun liittyvää epätervettä kilpailua. Kuvataiteet kehittävät maailman hahmottamista visuaalisesti. Edes tällaisia argumentteja ei kuitenkaan ole haluttu ajatella niissä kunnissa, joissa säästöleikkuri on kohdistettu vaikkapa musiikkiopistojen avustuksiin.

Päinvastoin: kulttuurin tuki asetetaan Suomessa usein vastakkain sosiaali- ja terveyspalvelujen tai koulujen ja päiväkotien kanssa. Jatkuvasti kuulee kunnallispoliitikkojen jauhavan edelleen sitä yhtä ja samaa zombiajatusta, että kun kunnan lakisääteisiä peruspalvelujakin pitäisi hoitaa, silloin ei talouskriisin joutuneella kunnalla ole kerrassaan varaa ylläpitää kulttuuripalveluja tai tukea nuorten kulttuuriharrastuksia siinä määrin kuin ennen.

Kuitenkin nämä samat kunnat saattavat sijoittaa kulttuurielämään nähden monikymmenkertaisia summia kummallisiin ja tarpeettomiin investointeihin, jotka eivät koskaan tule maksamaan itseään takaisin. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa joka puolelle Suomeen levinneen toriparkkivillityksen, ikään kuin vain torin alla oleva pysäköintiluola toisi kaupunkiin sen tarvitsemaa uutta innovatiivista dynaamisuutta ja pelastaisi kaupungin talouden. Ylipäänsä tuntuu siltä, että Suomessa pidetään tällä hetkellä autojen hyvinvoinnista parempaa huolta kuin ihmisten.

Kolmas kulttuurielämää koskeva, vähän väliä uudestaan esille putkahtava zombiajatus on, että korkeakulttuuri, kuten ooppera tai sinfoniaorkesterit ovat pelkkää yläluokkaista elitismiä, ja että ne jotka tällaista harrastavat, saisivat maksaa harrastuksestaan täysimääräisesti ilman että kunnan tarvitsisi tällaisia eliittilaitoksia tukea. On voitu vedota samalla vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa kulttuurilaitokset saavat vain aivan minimaalisesti julkista tukea.

Tosiasiassa tämä ei toimi edes Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa esimerkiksi sinfoniaorkesterin toimimisen edellytyksenä on, että alueella on vähintään noin parin miljoonan asukkaan väestöpohja. Joukossa pitää olla lisäksi riittävästi upporikkaita, kulttuurista kiinnostuneita ihmisiä, jotka verovähennyskelpoisin lahjoituksin haluavat tukea orkesteria. Viime aikoina ollut yhä vaikeampi löytää nuorempia rikkaita, orkesterimusiikista kiinnostuneita tukijoita, kun vanhat lahjoittajat ovat kuolleet. Tämän seurauksena useat amerikkalaisorkesterit ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana menneet konkurssiin. Amerikkalaisten orkesterien byrokratia on eurooppalaisittain aivan absurdi: satahenkisen orkesterin toimistossa saattaa työskennellä toiset sata henkilöä, joista valtaosan päätehtävänä on haalia rahaa orkesterille ja siinä samalla omiin palkkoihinsa.

Jos Suomessa alettaisiin toteuttaa tällaista mallia, maastamme loppuisi ammattimainen orkesterielämä ja oopperatoiminta käytännössä kokonaan; kenties vain pari pientä sinfoniettaorkesteria pystyisi harvakseltaan konsertoimaan pääkaupunkiseudulla.

Kaiken kaikkiaan on käsittämätöntä, että vaikka kulttuurin positiiviset henkiset ja taloudelliset vaikutukset on todistettu myös Suomessa mitä vakuuttavimmin tutkimuksin, päättäjät eivät millään tahdo uskoa niitä. Miksi siis nämä kulttuurielämää koskevat kelvottomat zombiajatukset jatkuvasti elävät kulttuuripoliittisessa keskustelussa?

Mielestäni tähän on kaksi syytä.

Ensinnäkin yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on levinnyt malli, jossa myös kuntia on alettu pitkälti johtaa ikään kuin jotain liikeyritystä. Eikä tällöin maailmassa, jossa rahasta on tullut kaikkien arvojen yhteinen nimittäjä, tunnu oleva sijaa pikaisiin tuotantotavoitteisiin huonosti sopiville taidelaitoksille tai taidekasvatukselle. Turun yliopiston professori Kimmo Lehtonen viittaa tässä filosofi Herbert Marcuseen. Marcuse on puhunut yhteiskuntakritiikissään yksiulotteisesta ihmisestä, jonka ajattelu on markkinatalouden tuotanto- ja kulutusjärjestelmän puristuksessa vääristynyt, ja jonka kyky kriittiseen ajatteluun ja vastarintaan on tyrehtynyt.
Toiseksi syynä on yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ilmenevä yhä suurempi sivistymättömyys, tietämättömyys ja ajattelun yksiulotteisuus, millä on paljolti juurensa juuri Herbert Marcusen kritisoimassa modernin yhteiskunnan arvojen vääristyneisyydessä.

Tämä juontuu pitkälti myös koululaitokseen, jossa taideaineita on koko ajan vähennetty tietopuolisten aineiden tieltä, aivan toisin kuin kasvatustieteilijät ovat jokseenkin yksimielisesti suositelleet. Kun siis taideaineiden ja yleissivistävien aineiden osuutta pitäisi kouluissa päinvastoin lisätä nykyisestä, tämänhetkisenä tendenssinä on, että suomalaisista kouluista haluttaisiin mieluummin tehdä laitoksia, joissa nuoria koulutetaan kapeilla putkitutkinnoilla työelämään romuttamalla samanaikaisesti koulujen yleissivistävyyttä. Kun kulttuurista tehdään jo koulussa merkityksetöntä, ei ole ihme, että sen merkitystä ei tunnuta tajuttavan myöhemmin enää yhteiskunnallisessa päätöksenteossakaan.

Kelvottomat zombiajatukset siis kukoistavat koko ajan sekä kulttuuri- että talouspolitiikassa. Monet päättäjät tiedostavat kyllä esimerkiksi John Quigginin esittämien taloudellisten zombiteorioiden ongelmat, mutta puolustavat silti edelleen niitä sillä perusteella, että nykyiselle talouspolitiikalle ei kerrassaan ole vaihtoehtoa, ei ole parempaakaan talousjärjestelmää. Tämä on täyttä pötyä, sillä vaihtoehtoja löytyy, jos haluaa vain niitä etsiä. Quiggin esittää yhden, nimitän tiukan keynesläisen talouspolitiikan sekä Skandinaviassakin toteutetun hyvinvointivaltion, jossa tuloerojen liiallista kasvua hillitään progressiivisella verotuksella, eikä yhteiskunnan avaintoimintoja yksityistetä.  

Norjalaisen tutkijan Asbjörn Wahlin mielestä tällä hetkellä on menossa kuitenkin suoranainen hyvinvointivaltion joukkomurha sen johdosta, että markkinaliberalismi on kohotettu kaikkialla vaihtoehdottomaksi ihanteeksi. Se on myös EU:ssa sementoitu tiukasti Euroopan taloudelliseksi malliksi.

Aina voisi toimia silti toisin, jos vain uskallusta olisi. Kun Islannin valtio ajautui vuonna 2008 maan pankkien holtittomuuden vuoksi käytännössä vararikkoon, islantilaiset toimivat päinvastoin kuin kansainvälinen valuuttarahasto ja markkinaliberalismia puoltavat talousgurut suosittelivat. Islanti antoi suurpankkiensa mennä konkurssiin, minkä jälkeen ne kansallistettiin. Piensäästäjien säästöt pyrittiin turvaamaan, mutta suurille koti- ja ulkomaisille sijoittajille ei korvattu heidän tappioitaan. Samalla Islannissa aloitettiin ankaran talouskurin sijaan elvytystoimet. Tällä hetkellä Islannilla menee taas hyvin, päinvastoin kuin esimerkiksi ylivelkaantuneella Kreikalla, jossa kriisin jälkihoito on kylmästi työnnetty tavallisen työväen, julkispalvelujen, vanhusten ja sairaiden niskoille, jotta maata holtittomasti lainoittaneet suuret eurooppalaispankit ja muut suursijoittajat eivät kärsisi tappioita.

Kulttuuripolitiikassakin nähdäkseni jatkuva vyönkiristys on pitemmän päälle tuhoisa vaihtoehto. Sen sijaan että valtio haluaa kolmen seuraavan vuoden aikana vähentää kulttuurimäärärahoista 15 miljoonaa, kulttuurimäärärahat pitäisi vähintäänkin yrittää pitää entisellään tai jopa nostaa. Nimittäin juuri yhteiskunnallisina kriisikausina kulttuurin merkitys erityisesti korostuu – juuri silloin kansalaiset haluavat erityisesti hakeutua näiden palvelujen ääreen saadakseen vastapainoa ahdistavaan arkeen ja tyydyttääkseen taiteen ja sivistyksen nälkäänsä. Näin kävi sota-aikana ja myös sota-ajan jälkeisinä pulavuosina monissa maissa. Kun esimerkiksi Saksan pommitettuja kaupunkeja alettiin jälleenrakentaa, ensimmäisiä toimia maassa oli konsertti- ja oopperatalojen sekä teatterien kunnostus.

Tällä hetkellä kehitys kulkee kaikkialla päinvastaiseen suuntaan. Jos 15 miljoonan kulttuurileikkaukset toteutetaan Suomessa suunnitellusti samaan aikaan kuin veikkausvoittovaroista osoitetaan kulttuurille runsaasti entistä vähemmän, seuraukset alkavat olla jo varsin dramaattisia.  

Ensinnäkin monien taidefestivaalien tulevaisuus on vaakalaudalla, samoin joidenkin maakuntaorkesterien ja teattereiden. Täällä Kymenlaaksossa Kouvolan kaupungin tietyt virkamiehet ovat jo yrittäneet innokkaasti keksiä keinoja, joilla Kouvola saataisiin pois rahoittamasta hienoa Kymi Sinfonietta –orkesteria, Kaakkois-Suomen kulttuurin ehdotonta lippulaivaa. Jopa Kuopiossa on jo väläytelty ajatusta Kuopion kaupunginorkesterin lakkauttamisesta tai ainakin pienentämisestä.

Toiseksi ammattitaiteilijoiden määrä putoaa kaikilla taiteen aloilla, eivätkä taitelijat voi työllistyä edes opetustehtävissä, koska myös ammattikorkeakoulujen taidelinjat, musiikkiopistot ja kuvataidekoulut ovat joutuneet leikkaus- tai lakkautuslinjalle.

Yksityisten rahastojen, kuten Suomen Kulttuurirahaston merkitys korostuu tässä tilanteessa entisestään. Mutta niidenkin mahdollisuudet ovat rajoitetut. Taiteilijoiden ja festivaalien ahdinkoa kuvastaa hyvin se, että jakoprosentit sekä Kulttuurirahaston päärahastosta että maakuntarahastoista ovat suuresti pienentyneet, kun hakijoiden määrä on vuosi vuodelta kasvanut ilman että jaettava rahamäärä olisi silti vastaavasti lisääntynyt.

Kulttuuri antaa ihmiselle suuria elämyksiä, panee ajattelemaan, sivistää, parantaa, pidentää ikää, kehittää nuoria ja kaiken lisäksi kohottaa paikkakunnan imagoa ja tuottaa runsaasti taloudellisesti. En näe järjen hiventä siinä, että juuri siitä ollaan niin dramaattisesti säästämässä.

Mielestäni sen sijaan pysyvä sijoitus kulttuuriin antaisi valtiolle ja kunnille sellaisen tasaisesti jatkuvan erittäin suuren hyötysuhteen, jota mitkään kvartaalitalouden heilahtelut eivät voi horjuttaa.

Takaisin uutiseen