Kapitalismin aave taiteen temppelissä
P
äättynyt tilikausi oli Kulttuurirahastolle
jälleen suosiollinen: omaisuuden tuotto
nousi 17 prosenttiin. Kiitoksena hienos-
ta työstä Rahaston varainhoito sai yli-
määräiset bonuspiparkakut, joita olem-
me kuvassa yhteistyökumppanien kanssa leipomassa.
Aineelliset huolet ovat tänäkin syksynä leimanneet
keskusteluja kulttuuripolitiikasta. Monien pelkona on,
että vallitseva ns. uusliberalistinen ajattelu arvostaa
vain taidetta, josta on rahallista hyötyä. Itse uskon,
että asian ydin ei ole aivan siinä.
Edes uusliberalistit eivät käsittääkseni pidä mark-
kinatalouden perusideana yksilöiden rikastumista.
Pohjimmiltaan kysymys on siitä, uskotaanko yhteis-
kunnan rakentuvan paremmaksi, kun yksityiset ih-
miset tekevät päätöksiä omilla rahoillaan, vai silloin
kun päätökset tehdään yhdessä verovaroin. Näiden
tapojen optimaalista tasapainoa säädellään vaaleissa.
Taiteessa poliittinen jakolinja ei kuitenkaan toimi
samoin, sillä julkisen tuen puolelta ei löydy vastaavaa
vaihtoehtoamarkkinoille. Taiderahoitukseen on näet
vakiintunut ajatus, ettei julkisen vallan tule puuttua
taiteen sisältöihin. Tämän
arm’s length
-periaatteen
mukaisesti valtion kulttuuripolitiikka vaikuttaa raha-
virtojen suuruuteen eri alueille ja taiteenaloille, mutta
päättäjien ei suin surminkaan haluta arvioivan, mil-
laisia taiteellisia elämyksiä rahoilla on saatu aikaan.
Taidekentällähän taiteellisen onnistumisen arvioin-
tia pidetään joko mahdottomana tai ainakin poliitik-
koja ja virkamiehiä siihen erityisen sopimattomina.
Tämän takia lipputulojen eli ”uusliberalismin” teh-
tävä taiderahoituksessa ei todellisuudessa ole talou-
dellisten voittojen tuottaminen – sitä tuskin hulluin-
kaan odottaa – vaan se on ainoa kanava, jota pitkin
taiteesta nauttivien kansalaisten toiveet välittyvät
tekijöille. Sitäkin voi vastustaa monilla perusteilla,
mutta ne eivät ole samat kuin yleensä hyvinvointival-
tion puolustamisessa, sillä valtion taiderahoituksen
tähtäimessä ei ole pieni ihminen vaan suuri taiteilija.
Jos markkinoita ei nähdä taiteen vihollisena vaan
liittolaisena, on mahdollista vaikuttaa siihen, että
muutkin kuin helpoimmin tuotetut elämykset me-
nestyvät kaupallisesti. Kirjallisuudessa markkinoi-
den ja apurahojen yhteispeli on toiminut jo kauan:
kaikenlaiset lukijat löytävät omansa kohtuuhinnoin.
Säätiötkin voivat siis hillitämarkkinaviihteen ja apu-
rahataiteen kahtiajakoa – jos ne arvostavat myös si-
tä, että taide löytää yleisönsä.
Hyvää joulua toivottaen
kuva Noora Lehtovuori
Pääkirjoitus
3
