w
Viipurilainen kauppaneuvos Ewald Henttu ja hänen
puolisonsa Ingrid Henttu tekivät Kulttuurirahastolle
lahjoituksen vuonna 1938. Kuvassa L. A. Puntila
paljastaa vuonna 1959 Ewald Hentun rintakuvan, jonka
teki kuvanveistäjä Aimo Tukiainen.
Salaliittoteoriat ruotsinkielisten säätiöiden vaurastumises-
ta jäivät vihjailun asteelle, mutta populistinen tyyli upposi
Suomen Kuvalehden lukijoihin. Kun kansakoululaiset läh-
tivät keräyslippaineenmatkaan, uusi rahasto sai ajatuksil-
leen 200 000 pienlahjoittajan tuen.
Keräyksen rahallista tuottoa täydensivät afäärifennomaa-
nit, joilla pyyhki pula-ajan jälkeen hyvin.
Mauri Honkajuu-
ri
,
Antti Antero
,
Eero Mäkinen
ja
Heikki Huhtamäki
avasivat
miljoonalahjoittajien sarjan.
Heikki Huhtamäki loi 20 vuodessa tyhjästämenestyneen
makeis- ja elintarvikeyritysten ryppään ja luovutti yhtiön-
sä osake-enemmistön Kulttuurirahastolle 43-vuotiaana.
Huhtamäki koki Kulttuurirahaston arvot omikseen, mutta
Keskisarja löytää lahjoituspäätökselle myös taktisemman
motiivin. Lahjoituksen avullaHuhtamäki välttyi jälkiveroil-
ta ja yhtiönsä mahdolliselta pakkoluovutukselta valtiolle.
Kirjassa on vieläkin lennokkaampi tarina lahjoituspäätök-
sestä. Puntila ja Huhtamäki tekivät vuonna 1943 yhteisen
matkan Unkariin. Huhtamäki kärsi lentopelosta, ja Punti-
la näki tilaisuutensa koittaneen. Hän avasi matkakumppa-
nilleen rahaston perimmäisen idean, miespolvet ylittävän
kuolemattomuuden.
Pääsymaksu kaapin päälle
Puntilan tarmoa kartoittaa uusia lahjoittajia kuvaa hyvin
rahaston asiamiehen
Matti Ilmasen
heitto ”kuolevien saar-
tamisesta”. Puntila tunsi varakkaiden suomenmielisten
terveydentilan ja perhesuhteet. KunKulttuurirahastonmai-
ne luotettavana lahjoituskohteena vahvistui, toiminnas-
ta tuli tahdikkaampaa ja hienotunteisempaa. Kulttuuri-
rahaston ainoa maksullinen mainos oli vuosikymmenien
ajan kokosivun ilmoitus lakimieskalenterissa. Mainonnan
tehokkaan kohdentamisen guruilta tämä kotimainen kou-
luesimerkki on jäänyt huomiotta.
Keskisarja toteaa, että suurlahjoitus on usein se hinta,
jonka nousukas maksaa paikastaan kansakunnan kaapin
päällä. Kulttuurirahasto tarjoaa kuolemattomuudestamyös
edullisempaa keskiluokan mallia, nimikkorahastoa.
Perinnöt turvasatamaan
Kulttuurirahasto selvisi sota-ajasta, mutta 1940-luvun lo-
pulla sen arvomaailma alkoi haiskahtaa menneisyydeltä ja
taantumukselta.
Vanhoillisuus koitui lopulta Kulttuurirahaston pelas-
tukseksi. Varakkaat ihmiset ja yritykset halusivat rahan-
sa turvaan tuleville, toivon mukaan konservatiivisemmil-
le sukupolville. Kulttuurirahasto kelpasi varallisuuden
turvasatamaksi yhteiskunnanmyrskyissä jamyllerryksissä.
Kun Kulttuurirahasto keksi perustaa maakuntarahas-
toja, siteet maakuntien talous- ja kulttuurivaikuttajiin
lujittuivat. Tammi sai ravinnettamyös perinteitä vaalivas-
ta kotiseuturakkaudesta.
Vanhoillisuudella ja tuohikulttuurille flirttailulla oli hin-
tansa. Kulttuurirahasto kustansi Parnassoa ja pysyi kir-
jallisen modernismin pulssilla, mutta sen ote populaari-
kulttuurista kirposi. Kirjasta ei löydy mesenaattitarinoita
Nokia-nousukkaista tai digipelien tekijöistä.
Liikeyritys se ei ole
Kulttuurirahasto elää maltilla, kunnioittaa historiaa ja
uskoo tulevaan. Tärkeintä on hyvä maine ja tulevien lah-
joittajien luottamus. Tämä psykologinen jarru on varjellut
rahastoa jopa finanssimarkkinoiden villeinä vuosina.
Kulttuurirahaston tarinassa on yhtymäkohtia kirkkoon.
Opinkappaleet muuttuvat, mutta huomaamattoman hitaas-
ti. Trendien tuuloset eivät suurta tammea hetkauta.
Kulttuurirahaston uudesta vuosituhannesta Keskisar-
jalla on toistaiseksi vähän sanottavaa. Historioitsijan mu-
kavuusaluetta on mennyt, ei liikkuva. ”Aatteet muuttuvat,
mutta sen verran voinee historiateos ennustaa, että jotain
sykähdyttäviä aatteita on oltava aina. Kulttuurirahaston
tammi ei pysyisi hengissä laitoksen tai liikeyrityksen lail-
la hoidettuna.”
11
