täysin hahmottaa. Muotokuvamaalaus
on siitä erikoinen taiteen laji, että sii-
nä taiteilija pystyisi elättämään itsen-
sä taiteellisella osaamisellaan. Silti tai
ehkä juuri siksi taiteilijoiden on ollut
vaarallista identifioitua muotokuvien
tekijöiksi.
Ongelma lienee jotenkin ymmär-
rettävissä, jos vertaa sitä tilaushisto-
rioiden kirjoittamiseen. Ne eivät histo-
riantutkijoiden sisäisessä hierarkiassa
sijoitu yhtä korkealle kuin akateemi-
nen perustutkimus. Niiden kirjoittaja
voi leimautua tieteelliseltä uralta pu-
donneeksi kakkossarjalaiseksi, joka te-
kee tilaustöitä henkensä pitimiksi.
Kuitenkin juuri elämäkerrat, suku-
kronikat, pitäjien, organisaatioiden tai
joukko-osastojen historiat tuovat tutki-
muksen kaikkein lähimmäksi tavallista
ihmistä. Vasta niiden kautta mennei-
syyden tutkiminen palvelee nykyhet-
keä muutenkin kuin itsetarkoituksena.
Niin kuin kotikylän historia liittää pik-
kumökin elämän osaksi laajempaa ko-
konaisuutta, muotokuvan teettäminen
antaa kenelle tahansa ihmiselle tunte-
muksen siitä, että hänen persoonallaan
on yksilöllistä arvoa. Mitä ammattitai-
toisemmin se on tehty, sitä parempi.
Vähintään yhtä hyvin kuin pakol-
lisena leipätyönä tilaustutkimukset
voidaan nähdä historiankirjoituksen
lopullisena tavoitteena, sovelluksena,
jolle akateeminen työ luo pitkäjänteis-
tä metodista pohjaa. Jotkut teokset voi-
vat olla vallankumouksellisen ominta-
keisia, mutta kaikkien ei tarvitse olla.
Ajoittaisesta aliarvostuksesta huoli-
matta eturivin historioitsijat ovat kir-
joittaneet korkealuokkaisia ja kiitettyjä
tilaustutkimuksia. Samoin alalla ar-
vostetuimmat kuvataiteilijat ovat olleet
myös ahkeria muotokuvamaalareita.
Jotta tähän jälleen päästäisiin, tarvi-
taan huomattavaa asennemuokkausta.
Kysyntä ja tarjonta
eivät kohtaa
Hyvän muotokuvan tekeminen ei ole
helppoa, koska näköisyys on vasta on-
nistumisen ensimmäinen askel. Taitei-
lijan täytyy liittää tekniikkaan sekä
persoonallista näkemystä että kunni-
oitusta mallia kohtaan, niin että kuva
lopulta kertoo ensi sijassa kohteestaan
ja on vain epäsuorasti myös tekijänsä
muistomerkki. Muotokuvassa epäon-
nistuminen näkyy katsojalle helpom-
min kuin monissa muissa kuvataiteen
lajeissa. Siksi tehtävän vastaanottami-
nen vaatii poikkeuksellista uskallusta.
Hyvä uutinen on se, että kaikille Kult-
tuurirahaston viidelle kurssille 2007–
2011 oli osanottajia tungokseen asti.
Seminaarissa todettiin useaan ker-
taan, että tällä hetkellä muotokuvien
tekijät ja tilaajat eivät kohtaa toisiaan.
Harvojen tunnettujen tekijöiden ai-
kataulut kuormittuvat ja hinnat nou-
sevat. Luontevimmalta ratkaisulta
tuntuisi verkkoportaali, jossa tekijät
esittelisivät itseään ja töitään. Tässäkin
törmätään alan sisäisiin vaikeuksiin:
kaikki taiteilijat eivät halua julkises-
ti kertoa, että maalaavat muotokuvia.
Kulttuurirahaston tehtävä on tukea
asioita, jotka ovat syystä tai toisesta
marginaalissa ja katveessa mutta joil-
le on tulevaisuudenkin yhteiskunnas-
sa tarvetta. Suomi on pieni maa, johon
mahtuu helposti kerrallaan vain rajoi-
tettu määrä hyviä asioita. Siitä seuraa,
että niin politiikan, talouden kuin tai-
teenkin sisällä syntyy kieltoja ja tabu-
ja, väärällä puolella olemisen pelkoa.
Kun figuratiivinen taide on nyt yleen-
säkin palaamassa muotiin, voisi toivoa,
että myös muotokuvan pitkä korpivael-
lus on vähitellen päättymässä.
Dialogia kaivataan
Seminaarin pyrkimys oli luoda yhte-
yksiä kuvataiteen opetuksen eri suun-
tausten välille. Esimerkiksi venäläinen
ja suomalainen opetustraditio ovat kau-
kana toisistaan, ja molemmissa on vah-
vuutensa. Niiden välillä ei kuitenkaan
ole juuri dialogia. Se jäi syntymättä
myös Turun seminaarissa, osittain kieli-
vaikeuksien takia, osittain suomalaisten
osanottajien kiinnostuksen puutteesta.
Seminaarissa ei löydetty mitään
ratkaisua kysymykseen, kuinka muo-
tokuvan maalaamista Suomessa tu-
lisi opettaa. Tällä hetkellä siihen on
vain rajoitetut mahdollisuudet. Olem-
me kuin palanneet 1800-luvulle, jol-
loin taiteilijoiden oli matkustettava
Pariisiin hankkimaan ammattitaitoa.
Opin hakeminen Pietarista tai Italiasta
on hätäapu, mutta ei kestävä ratkaisu.
Kuinka suomalainen maalaustaiteen
koulutus saataisiin tässä suhteessa riit-
tävän korkealle tasolle?
l
Kirjoitus perustuu seminaarin avaus-
puheenvuoroon ja päätöskeskusteluun
w
Muotokuvakurssilla Kankaanpäässä 2010 muotokuvantekoa
oli opiskelemassa 12 kuvanveistäjää. Pori Jazzin
toiminnanjohtaja Jyrki Kangas istui mallina.
9
