1600-luvun Saksasta. Siihen pereh-
tyessäni istuin SKS:n kirjastossa lu-
kemassa virsirunoutta. W. G. Sebal-
din Austerlitz ja Saturnuksen renkaat.
Austerlitzissa on seitsemän sivun lau-
se, eikä se ole vahinko. Se on purka-
us. Suomennostöistä haastavin on ollut
Saturnuksen renkaat. Siinä oli valta-
vasti selvitettävää, kun tarinassa kul-
jetaan Englannista Afrikkaan ja mui-
naiseen Kiinaan, Suominen sanoo.
– Sitten on näitä pieniä rakkaita:
Benedict Zilliacuksen kaunis muistel-
mateos Kertomus kadonneesta saares-
ta, joka jäi kokemuksenakin mieleen,
ja sveitsiläisen Jakob Flachin Minestra
– Kiitos pyystä, parsasta ja porsaasta.
Sekä Zilliacus että Bo Carpelan ovat
olleet suuria elämyksiä sekä henkilöi-
nä että kirjailijoina. Kirjallisista hah-
moista kiehtovin on Sebaldin minäker-
toja, joka on osin sama kuin kirjailija.
Sebald saa tunteet myllertämään.
Kääntäjien valtionpalkinnon pe-
rusteluissa vuonna 2003 todetaan
muun muassa: ”Oili Suominen tunne-
taan saksankielisen kaunokirjallisuu-
den oivana tulkkina. Hän on Günter
Grassin ´luottosuomentaja´ ja onnis-
tui mainiosti myös viime vuonna il-
mestyneen romaanin Ravunkäyntiä
kääntäjänä. W. G. Sebaldin Austerlit-
zin suomennoksessa Suominen näyt-
tää leijonankyntensä nimenomaan
pitkän lauseen taitajana; uuvuttavan
pitkien rakenteiden suomentaminen
on tarkkuutta vaativaa jäsentämis-
työtä, jossa kysytään arkkitehtonista
hahmottamiskykyä ja tilanteenhallin-
taa. Suominen on sisäistänyt Sebaldin
lauseparren niin, että siitä suomeksi
syntyvä kokonaisuus on hypnoottisen
vaikuttava.”
Tietoa, taitoa, tulkintaa
Mistä aineksista hyvä suomennos syn-
tyy? Suomisen mukaan tiedosta ja tai-
dosta – ja vähintään puoliksi intuiti-
oon perustuvasta luovuudesta. Kieli ja
kirjallisuus pohjautuvat mielikuviin, ja
käännös on aina tulkinta.
– On ymmärrettävä, mitä kirjaili-
ja haluaa sanoa ja miten hän sen ha-
luaa sanoa. On suomennettava myös
rivien välit. Suomentaja on sekä tulk-
ki että tulkitsija. Aivan ensiksi hänen
on itse osattava kirjoittaa hyvä lause.
Kielen on soljuttava esteittä virkkeestä
toiseen niin, että lukija pysyy muka-
na. Kielen hengitysrytmin tulee vasta-
ta kirjailijan rytmiä. Hyvä lukija kyllä
tuntee, onko lopputulos oikein ja luon-
teva. Suomennoksen on luotava uskot-
tava illuusio siitä, että juuri näin tämä
kirjailija sanoisi asian, jos hän kirjoit-
taisi suomeksi. Jos on kykyä ja taitoa,
suomennoksista tulee loistavia eli hy-
vin esitettyjä, Suominen sanoo.
– Jotta yleensä voisi ryhtyä suo-
mentajaksi, pitää lukea määrättömäs-
ti kirjallisuutta, niin kotimaista kuin
käännettyäkin. Pitää ymmärtää ja
myös hallita erilaisia tyylejä sekä kar-
tuttaa sanavarastoaan ja yleistietojaan.
Koskaan ei voi tietää, mistä kirjailija
seuraavaksi kirjoittaa. ”Mikään inhi-
millinen älköön olko minulle vierasta”,
on oikea kääntäjän tunnuslause.
Oili Suominen korostaa, ettei kään-
täjä käännä kieltä vaan myös ja en-
nen kaikkea kulttuuria. Olennaista on
kielen ja kulttuurin taju. Se kehittyy
luonnostaan työtä tehdessä. Oivallus-
kyky, sisäinen palo ja kirjallisuuden
ymmärtäminen kuuluvat suomentajan
tärkeisiin avuihin.
Lukijan silmin,
äidinkielen asialla
Kääntäminen on Suomisen mukaan
lukemista – tarkkaa, syventyvää lu-
kemista, eikä se siinä suhteessa eroa
kovin paljon luovasta kirjoittamises-
ta. Kääntäjä opiskelee käyttämään tär-
keintä työkaluaan, äidinkieltä, koko
ikänsä.
– Suomentajakin on ennen kaik-
kea lukija, ja aina kirjailijalle lojaali.
Suomennoksen viimeistelyvaiheessa
hänestä tulee jakautunut persoonalli-
suus: toisaalta hän on yhä kirjailijan
äänenkannattaja ja puhetorvi ja toi-
saalta toimii suomalaisen lukijan sil-
minä. Suomentaja kirjoittaa vieras-
kielisen teoksen suomeksi. Jos kaikki
menee hyvin, siitä tulee osa Suomen
kirjallisuutta. Suomentaja on ennen
muuta äidinkielen asialla, osa suoma-
laista kulttuuria, vaikka hän samalla
tuo viestiä toisesta kulttuurista.
Oili Suominen kantaa huolta kau-
nokirjallisuuden suomennosten tasos-
ta ja suomentajien työskentelyolojen
parantamisesta. Hän on jakanut osaa-
mistaan nuoremmille kollegoilleen se-
minaarien, mestarikurssien ja työ-
pajojen opettajana. Suominen toimi
Valtion kirjallisuustoimikunnan jäse-
nenä 1992–1997 ja Kotimaisten kielten
tutkimuskeskuksen Suomen kielen lau-
takunnan jäsenenä 2003–2008.
Oili Suomiselle myönnettiin Suo-
men kääntäjien ja tulkkien liiton Mi-
kael Agricola -palkinto vuonna 1981,
J. A. Hollon palkinto 1993, kääntäjien
valtionpalkinto vuosina 1976, 1980,
1988 ja 2003 sekä Pro Finlandia -mi-
tali 1999.
– Palkinnot ovat rohkaisseet ja va-
laneet uskoa siihen, että minusta on
tähän työhön.
l
24
”
Suomentaja on ennen muuta äidinkielen asialla,
osa suomalaista kulttuuria, vaikka hän samalla
tuo viestiä toisesta kulttuurista.
