Aamulehden kulttuuritoimittaja Erik Ahonen

Minua pyydettiin kirjoittamaan kolumni lehdistön formaattiajattelusta ja määrämittaan kirjoittamisen vaikutuksista journalismiin. Mitaksi määriteltiin 500 sanaa, vaikka nyt ollaan netissä, jossa palsta- millimetrejä on teoriassa rajattomasti. Mutta ei se mitään: jos on 2010-luvulla lehdessä töissä, on pakko pystyä kirjoittamaan juuri toivotun mittainen juttu.

En tosin osaa ilman tekstinkäsittelyohjelman apua arvioida jutun pituutta angloamerikkalaiseen tapaan sanoissa, koska Suomessa puhutaan tavallisesti merkeistä.

Ennen tietokoneiden läpimurtoa jutun mittayksikkö oli liuska. Eri lehtien "viralliset" käsikirjoitusliuskat poikkesivat jonkin verran toisistaan, mutta itse opin sellaisille tavoille, että liuska tarkoitti kakkosvälillä kirjoitettua A4:sta, jossa 30 rivillä oli keskimäärin 60 merkkiä ­eli yhteensä noin 1800 merkkiä.

Aloittaessani toimittajana 1980-luvulla parin liuskan juttu oli suppeahko perusrepäisy ja yhdelle liuskalle mahtui vain todella lyhyt pätkä. Sanomalehdissä esimerkiksi haastattelun mitta oli yleensä jossakin 3000–8000 merkin välillä. Pikkuhiljaa jutut ovat lyhentyneet ja kuvat suurentuneet.

Joitakin vuosia sitten Aamulehden ulkoasu uudistettiin ja sen myötä useimpien osastojen jutut muuttuivat tiukasti määrämittaisiksi. Vajaasta puolestatoista liuskasta eli 2500 merkistä tuli sivun pääjutunkin pituus – ei siis ylä- tai alaraja, vaan nimenomaan vakiomitta. Lisäksi pääjutussa pitää tavallisesti olla kainalo (n. 800 merkkiä) ja faktalaatikko (n. 450 merkkiä). Pelivaraa on normaalitapauksissa hyvin vähän, koska käytämme valmiita juttumalleja eli niin sanottua ennakoivaa taittoa.

Entä sivun kakkosjuttu? Sekin on 2500 merkkiä, joskin ilman kainaloa. Onko maailma siis muuttunut sellaiseksi, että sopiva mitta minkä tahansa asian kertomiseen on 2500 merkkiä? Useimpien konkari- toimittajien mielestä ei ole, mutta tilanteeseen on pienen purnauksen säestyksellä sopeuduttu. Tilojen ahtaus kauhistaa usein, mutta ankarassa tiivistämisessä on puolensa. Siinä joutuu tosissaan miettimään, mikä jutussa on olennaista.

Vakiokokoisiin palikoihin on menty paitsi modernin ja helppolukuisen ulkoasun nimissä, myös sen vuoksi, että juttujen sijoittaminen sivulle ja niiden vaihta- minen konsernin lehtien kesken olisi mahdollisimman vaivatonta – ja vaatisi mahdollisimman vähän työvoimaa.

Yksi esikuvista on ollut vuonna 1982 perustettu USA Today. Sen tavaramerkki ovat lyhyehköt, mutta huolellisesti taitetut jutut, joita mielellään höyste- tään värikkäillä ja kivannäköisillä grafiikkakäppyröillä. Lehti oli aluksi niin omaperäinen ja tuolloisiin laatu- lehtiin verrattuna "pinnallinen", että sitä kutsuttiin vähätellen McPaperiksi. Älymystön ylenkatse ei kuitenkaan haitannut USA Todayn menestystä.

Itse kutsun huonoina hetkinäni ulkoasuun ja visuaalisiin täkyihin perustuvaa tyyliä ilkeämielisesti Dorling Kindersley -journalismiksi. Dorling Kindersley julkaisee näyttävästi kuvitettuja lasten ja nuorten tietokirjoja, joissa ei ole lainkaan perinteistä leipätekstiä, vaan kaikki tieto on pätkitty pieniin, kuvien yhteyteen sijoitettuihin faktalaatikoihin. Yhtiön kirjat eivät houkuttele perinteiseen lukemiseen, vaan selailuun ja silmäilyyn.

Tätä tyyliä rakastetaan nykyisin myös aikuisten sanomalehdissä, joissa visualistien vaikutusvalta on kasvanut. Taustalla on ilmeisesti oletus, etteivät tilaajat jaksa keskittyä mihinkään 30 sekuntia kauempaa.

Palastelutekniikalla saadaan parhaimmillaan aikaan hienoa jälkeä ja joihinkin aiheisiin pienistä pätkistä koostuva juttutyyppi sopii. Infografiikka-tyyppisillä sivuilla myös menestytään hyvin lehdistön kansainvälisissä ulkoasukilpailuissa, mikä on mukava bonus.

Huono puoli kuvitukseen keskittyvässä pätkä- journalismissa on tarinan katoaminen. Oma pääni on sellainen, että luen paljon mieluummin sujuvasti kirjoitettua leipätekstiä, jossa on alku ja loppu kuin luettelomaisia faktalaatikoita. Jälkimmäisistä en yleensä muista minuutin päästä mitään.

Juttujen tiukat formaatit saattavat vaikuttaa myös aihevalintoihin. Puolitoista liuskaa riittää kyllä, kun kirjoitetaan jo ennestään tutusta asiasta tai henkilöstä, eikä taustoitusta tarvita. Jos taas samaan tilaan survoo väkisin jonkin monimutkaisem- man ilmiön, jutusta tulee usein huono ja vaikeasti ymmärrettävä, mikä ei rohkaise yrittämään samaa uudelleen. Seuraavaksi onkin houkuttelevaa tehdä välttämättömyydestä hyve: mikä ei 2500 merkkiin helposti mahdu, ei sanomalehteen edes kuulu.

Pelkään, että juttujen suppeus laiskistaa toimittajia ja tekee heistä entistä kyynisempiä: miksi penkoa kaiken kiireen keskellä asioiden taustoja, jos kerran työvelvoitteesta selviytyy helposti parilla haastattelukommentilla ja jokusella Wikipediasta pöllityllä faktalla? Eikö tärkeintä olekin, että nopea rääpäisy on taitettu siististi ja näyttää kunnon jutulta?

Tämä juttu meni muuten jo aikaa sitten ylipitkäksi, mutta menköön. Tämmöinen hillitön anarkismi on 2010-luvulla paperilehden toimittajalle harvinaista herkkua.