Reino Bragge

Olen opiskellut, opettanut ja tehnyt teatteria yli 35 vuoden ajan. Sinä aikana ja tietysti jo paljon aiemminkin on aika ajoin huolestuneina pohdittu teatterimme tulevaisuutta. Aikanaan elokuvien tai television piti olla kuolinisku teatterille, mutta teatteri ei ole sittenkään joutunut kovin vakavasti taistelemaan paikasta suomalaisten sydämissä. Olemme teatterikansaa monessakin mielessä.

Yksi teatterin suosion syistä lienee se, että meistä on tavattoman viehättävää istua yhdessä kuuntelemassa tarinoita, joita joku meille kertoo. Esi-isämme istuivat nuotion ympärillä illan pimetessä. Tarinankerronta tehokeinoineen oli arvossaan. Tämän päivän länsimainen teatteri on osa pitkää ketjua luolaihmisen leirinuotiolta antiikin Kreikan kautta nykyteatteriin. Suurista eroista huolimatta antiikin ja tämän päivän teatteri ovat perustaltaan ja syvärakenteeltaan samaa puuta. On teksti ja tarina, jota näyttelijät esittävät tarkoituksenmukaisessa paikassa katsojille, jotka katsovat ja kuuntelevat katsomossa. Nykyteatteri on laajentunut uusille alueille, joita voisi kutsua vaikka esitystaiteeksi. Tällä en tarkoita sitä, että otetaan elementtejä musiikista, tanssista, kuvataiteesta kuten vaikkapa musikaalituotannossa. Sen sijaan teatteriin liitetään musiikin tai liikkuvan kuvan lisäksi kokonaan uusi käsitys katsomisesta, esityksen kokemisesta. Esiintyjien ja katsojien rajaa hämärretään ja esitys on uudella tavalla ”kokemus”.

Nyt joku saattaa sanoa, että eikö monenlaista kokeilua ja uudistushalua ole ennenkin noussut esiin, mutta aina on palattu turvalliseen vanhaan muottiin. Ehkä niin, mutta nyt tietoyhteiskunta ja sosiaalinen media tuntuvat muuttavat ihmisen tapaa kommunikoida ja toimia yhteisössä, niin yhdessä kuin yksin. Ehkä nuotiopiirin aika on ohi ja osallistumme yhteiseen kokemukseen vastaisuudessa sähköisen välineen avulla tai kautta? Jos näin käy, kestääkö teatteri murroksen vai muuttaako laji luonnettaan radikaalisti ja lopullisesti?

Minulla on teatterin katsomossa joskus hämmentynyt olo. Ennen keskusteltiin vierustoverin kanssa ennen esityksen alkua tai väliajalla. Nykyisin kaikki keskittyvät älypuhelimensa maailmoihin. Tämä koskee kaikkia ikäluokkia, eikä paikoistakaan ainoastaan teatteria. Olenpa nähnyt monen vilkuilevan puhelintaan esityksen aikanakin. Siksi on luontevaa kehittää teatteriin älypuhelimeen liitettäviä tekstityspalveluja, josta katsoja voi valita tekstityksen ja kielen. Laite on muutenkin monille käden jatke, joten miksei? Jos elokuvia, lehtiä, televisiota ja kirjoja voi seurata puhelimesta tai tabletista, eikö elävää taidetta tulisi siirtää myös sinne? Ehkä jopa niin, että virtuaaliesityksessä ”pääsee mukaan” tapahtumiin? Katsominen muuttuu silloin kokijan näkökulmaksi. Vaikka esityksen kulkuun ei voisikaan vaikuttaa, passiivista tapahtumien seuraamista se ei enää olisi. Jo nykyisin olen nähnyt muutamia teatterin, tanssin ja oopperan esityksiä, joita on voinut katsella suorana netistä. Tekijänoikeusasiat taitavat olla suurin este sille, ettei näin tehdä enempää.

Jos teatteritaide kulkee ja kehittyy uuden tekniikan mahdollistamaan suuntaan, miten käy tiheän teatteriverkostomme? Tarvitaanko teatterirakennuksia enää? Muuttuuko teatteritaide elämystehtailuksi pikemminkin kuin esitystaiteeksi? Ovatko teatteri ja muut esittävät taiteet eräänä päivänä kulttuurin suurta puuhamaata, joka on ... mitä? Entä tarvitaanko enää Shakespearea, Tšehovia ja muita vanhoja mestareita?

Huomaan, etten ole asiasta erityisen huolestunut. Kokeiluja tehdään niin kuin on aina tehty. Tekniikka kehittyy ja lisää apuvälineitä saadaan tekstityksiin. En osaa pelätä sitä, että luopuisimme siitä pakahduttavasta kokemuksesta, jossa koetaan yhdessä esitys ja sen lumo. Siinä elävä näyttelijä samassa tilassa esittää roolia, joka on tässä ja nyt. Kun näytelmässä ammutaan, voit haistaa ruudin. Saat itkeä ja nauraa muiden kanssa. Nuotiopiiri on ja pysyy, vaikka tekniikka kehittyy ja asettaa haasteensa mutta myös luo mahdollisuuksia.

Takaisin Ryytipalstaan