Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Mehtonen

Sana ’metsä’ on muotia ja ihmisten kova kaipuu luontoon myy hyvin kaikkea mikä vihjaakin siihen. Näin valittaa hapan päähenkilö Thomas Bernhardin romaanissa Vanhat mestarit (Alte Meister, suom. 2013). Moni luonto- ja matkailupalvelujen kehittäjä toivoo, että väite olisi totta eikä fiktiota. Luontoon näet liittyy sama piirre kuin kulttuuriin: sen antia ei ole helppo tuotteistaa eikä sen ’tuotteille’ ja ’palveluille’ määritellä yleisesti hyväksyttävää rahallista arvoa.

Kaikki kulttuurin ammattilaiset eivät miellä tekemisiään tuotteina ja palveluina. Myös taiteissa ja tieteissä on karunkomeat erämaansa, jotka eivät matkailijoiden tai kuluttajien suurta enemmistöä edes kiinnosta. Palveluajatteluun soveltuu kesympi kulttuuri, sellainen jonka tuotannon rakenteessa on jo valmiiksi tuotteen tai palvelun muoto: ripaus tai hieman enemmänkin käyttäjäystävällisyyttä, jotain mediasta tuttua, tuottajaporras.

Karuus kuuluu silti pohjoiseen luontoon ja kulttuuriin, halusimme tai emme. Enemmän kuin Etelä- tai Keski-Euroopan maita Suomi muistuttaa oloiltaan vaikkapa Alaskaa, jonka kanssa olimme muinoin osa Venäjän valtakuntaa. Tänään Alaskassa on oivallettu se, mitä on arkinen pohjoisuus ja miten vierailija perehdytetään siihen. Kyse ei ole eksoottisen spektaakkelin markkinoinnista vaan pohjoisen asukille tutun ja jokapäiväisen arvostuksesta.

Näkisikö Suomessa joku luonto- ja matkailupalvelujen mahdollisuuksia autojen lämmitintolpissa, koulujen välituntien pakkasrajoissa, roudan syvimmässä olemuksessa tai jokien keväisissä jäidenlähdöissä? Kaikkeen tähän vierailija perehtyy rautatieyhtiö Alaska Railroadin kyydissä. Pitkien etäisyyksien ja loputtomien erämaiden osavaltiossa junamatkaaja saa vaunuosastossaan seurata älykästä ja viihdyttävää opastusta kaikkeen, mitä ikkunoista ohi vilahtaa. Opas saa matkustajat innostumaan villieläinten bongauksesta: havis ilmoitetaan oppaalle ja tämä kuuluttaa sen koko junalle tiedoksi. Yhtä jännittävältä opas saa kuulostamaan sen, miten talot rakennetaan pakkasenkestäviksi tai miten jokien mahtavien jäidenlähtöjen ajankohdan veikkaus on perinteinen alaskalainen lottomuoto. Alaskalainen muka!  Ja kun opas kuvailee värikkäästi radanvarren taajaman parkkipaikalla näkyvien lämmitintolppien käyttöä, aasialaiset ja USA:n eteläisistä osavaltioista saapuneet ryhmät valokuvaavat innoissaan. Autojen lämmitintolppia!

Nämä sisällöntuottajat ovat oivaltaneet jotakin olennaista. He kertovat vierailijalle jokapäiväisestä elämästä. Radanvarren näkymistä ei vaalita vain pohjoista luontoa vaan valaistaan teollisuuslaitosten, tieverkostojen ja rautatiesiltojen historiaa sekä osavaltion nykytaloutta ja taidetta. Kaikki viihtyvät kyydissä: niin risteilylaivojen ja -bussien suuret ryhmät (joille junaosuus tarjotaan erityisenä elämyksenä) kuin omatoimimatkaajat siirtymillä sisämaan erämaihin ja sieltä pois.

Toimiva paketti ei ole syntynyt hetkessä. Se on tulosta vuosikymmenien kehittelystä sekä liikenneyhtiön yhteistyöstä Anchoragen ja Fairbanksin – pääradan päätepisteiden – yliopistojen kanssa. Akateemisesti koulutettuja oppaitaan yhtiö mainostaa alaskalaisen kulttuurin suurlähettiläinä, Alaskan ambassadors, joiden persoonallinen läsnäolo tartuttaa vierailijaan halun kokea Alaska. Tällä asenteella ja taidolla yhtiö voi liioittelematta mainostaa olevansa ”one of Alaska’s most popular attractions”, noin puolen miljoonan vuotuisella matkailijamäärällä.

Pohjoisen Suomi-eksotiikan ja menestystarinoiden brändääminen on helppoa. Niissä on jo tuotteen rakenne. Vaikeampaa on nähdä ja tunnustaa pohjoisen arjen karuus kaikessa hienoudessaan ja kauheudessaan. Puhumattakaan siitä, että osaisimme kertoa omista selviöistämme mukaansatempaavasti sille maailman enemmistölle, jolla ei ole niistä (vielä) aavistustakaan.

Takaisin Ryytipalstaan