Kielentutkija FT Liisa Mustanoja

1990-luvulla Suomessa alkoi murrebuumi. Aluksi murteet valjastettiin ensisijaisesti huumorin välineiksi, mutta ajan myötä niiden käyttöala on laajentunut. Nyt murretta voi teksteissään viljellä niin katu-uskottava rokkari kuin ihmismielen syviä tuntoja tulkitseva nuori runoilija. Vaikka Suomi on ryminällä kaupungistunut ja ihmiset liikkuvat enemmän kuin koskaan, suurella osalla suomalaisista alueellinen tausta kuultaa edelleen ainakin häivähdyksenä puheessa. Oma murre on monelle meistä rakas ja henkilökohtainen asia. Myös kirjoitetussa asussaan se tuntuu kotoisalta ja lämpimältä. Murteen käyttöön kenties aikoinaan yhdistetyt uhkatekijät tuntuvat nyt mennen talven lumilta. Murteen puhuminen tai sen tietoinen, kaunokirjakirjallinen käyttö ei näytä horjuttavan norminmukaisen kirjakielen asemaa.

Puhekieli eli murre on kiistatta ihmisen ensisijainen kielimuoto. Kirjoitettu kieli tulee niin kielihistoriallisesti kuin yksilönkehityksessä väistämättä kakkosena. Suomen murteiden synty juontaa juurensa kauas menneisyyteen, lähelle ajanlaskumme alkua ja tämän pohjoisen maankolkan asuttamista. Nykyiset aluemurteemme pohjautuvat eri puolille asettuneiden heimojen erilaisiin puhetapoihin. Oli kyse sitten menneestä ajasta tai nykyhetkestä, alueellisten puhetapojen muodostumisen ja säilymisen peruskivi on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Keskenään kommunikoivien yksilöiden puhetavat alkavat helposti lähentyä, kun taas kanssakäymisen puuttuminen saa puhekielet erkanemaan. Valtioiden rajoista voi muodostua kielirajoja, vaikka alkujaan kyseessä olisi ollut saman kielen murteiden jatkumo.

Vaikka murteen perusteella voi hyvinkin arvailla puhujan alueellista taustaa, sosiaalisesta taustasta murre ei automaattisesti kerro. Nyky-Suomessa lapsuuden murrettaan voi viljellä yhtä hyvin maaseutupitäjän pienviljelijä kuin korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva helsinkiläistynyt poliitikko. Siinä missä murteet vaihtuvat toisiksi murteiksi ja jopa toisiksi kieliksi liukuvasti, myös yhden alueen murre näkyy eri ihmisillä ja samallakin ihmisellä eri tilanteissa erilaisena. Murteen puhtaus on yksilötasolla utopia. Normaaliin, terveeseen puhekieleen kuuluu vaihtelu. Ei kukaan käytä Tampereen murteen kaikkia piirteitä – ja vain niitä – omassa puheessaan. Murteellinen vaikutelma syntyy pienistä tekijöistä: muutamasta avartuneesta diftongista, juuri oikealla tavalla surahtavasta ärrästä, parista valitusta murresanasta ja siitä tietystä äänenpainosta. Joillakin meistä näitä murteen aineksia on puheen virrassa tiheässä, toisilla niitä esiintyy vain harvakseltaan ja vain tietyissä tilanteissa.

Murteet ja heimostereotypiat kytketään vahvasti yhteen. Hämäläisiä pidetään hitaina, ja niinpä myös hämäläismurteita kuulee luonnehdittavan hitaiksi. Kun kielitieteilijä tarkastelee hämäläismurteiden piirteitä, esimerkiksi nuari tyämiäs -tyyppistä avartunutta diftongiääntämystä tai mettä-sanassa kuultavaa yleiskielen ts:n vastinetta, ja vertaa niitä vaikkapa savolaiseen ääntötapaan nuori työmies ja mehtä, ei hitaus nouse kyseisiä ilmauksia erottavaksi tekijäksi. Kieli itsessään ei ole hidasta tai vilkasta, rehtiä tai kieroa. Puhujat toki voivat olla, mutta synnyinseutu ei näitä adjektiiveja ihmiseen liimaa. Ainoastaan murteen perusteella ei ketään ole syytä leimata laiskaksi tai korottaa suoraselkäiseksi.

Yhden asian murteen käyttö ihmisestä kuitenkin kertoo. Tutkimusten mukaan murteella ja vankalla alueellisella identiteetillä on selvä yhteys. Kun ihminen kokee juurensa arvokkaiksi ja kotikontunsa rakkaiksi, hän luultavasti myös vaalii omaa murrettaan. Nykypäivänä murre voi vaikuttaa positiivisella tavalla yhdistävästi ja mieltä ylentävästi: meillä on jotakin omaa, hienoa ja ainutlaatuista. Murteet myös tarttuvat. Kun riittävän kauan oleilee jollakin paikkakunnalla, alkavat paikallisen puhekielen piirteet vaivihkaa hiipiä puheeseen. Samaa vauhtia vierauden tunne työntyy taka-alalle ja kotiutuminen pääsee alkuun. Toisaalta murre voi edustaa pysyvyyttä tuulisessa maailmassa. Ihmiselle, joka esimerkiksi työn vuoksi joutuu muuttamaan paikkakunnalta toiselle, lapsuuden murre voi olla tärkeä kiinnekohta.

Onnellista on, että lapsuuden murre ei ole Suomessa ainoastaan iäkkäiden etuoikeus. Joulukuussa 2011 erään tamperelaisen päiväkodin joulujuhlassa juontajana toiminut reipas eskarilainen toivotti juhlan lopuksi mikrofoniinsa kaikille riamullista joulua. Diftongi oli niin avartunut, että kielitieteilijän rinnassa läikähti. Murteemme ovat hyvissä käsissä.