Fil. maisteri Raija-Liisa Seilo

Euroopassa nimetään vuosittain kaksi kulttuuri-pääkaupunkia. Käytäntö sai alkunsa 1980-luvulla Kreikasta, jossa kulttuuriministerinä toimi Melina Mercouri. Brysselissä päätetään maat ja vuodet sekä nimetään myös kaupungit maiden ehdotusten pohjalta. Suomessa vuoden 2011 kulttuuripääkau-pungiksi kisasi seitsemän kaupunkia, joista valituksi tuli Turku.

Jo itse hakemus on joka kaupungissa mittava yleis-kulttuurinen prosessi, jossa on pakko selvittää asiat juurta jaksain. Mikä toimii, mikä ei, mikä voisi olla erityinen paikallinen menestystekijä, millaisella toimintastrategialla tavoitteisiin päästään, mistä löytyvät tarvittavat ihmiset, tilat ja varat. Ja ennen kaikkea: missä ja mikä on se ainutkertainen luova panos, jonka varassa kaupungilla on pokkaa itseään ehdottaa. Luulen, että harvoin, jos koskaan, kaupun-geissa keskustellaan kulttuurin merkityksestä ja sisällöistä niin vilkkaasti kuin silloin, kun tavoitteena on koota vakuuttava ehdotus kokonaisen vuoden kestävästä tapahtumasta. Jo tämä itsearviointi eri kaupungeissa oli merkittävä panostus suomalaiseen kulttuuriin. Myös lopputulokset ovat painettuina kirjoina kaikkien luettavissa. Kansissa on paljon loistavia avauksia, joiden toteuttaminen ei ole kulttuuripääkaupunkistatuksesta kiinni, vaan tahdosta.

Kun ratkaisu kaupungista oli tehty, keskustelu jatkui: tietenkin päätöksen oikeellisuudesta mutta myös selkeästi tavoitteellisemmin. Itse statukseen ja konkreettiseen toteutukseen liittyvä keskustelu muuttui hiljalleen paikallisemmaksi. Satoja hankkeita ja tapahtumia valmistellessa on rinnalla käyty keskustelua siitä, mitä kulttuuri oikeastaan on, mitä sen piiriin kuuluu ja mikä sen merkitys on turku-laisille, suomalaisille, ylimalkaan.

Kun lama osui kiihkeimpään suunnitteluvaiheeseen, nousi esiin myös entistä painokkaammin kysymys kulttuurin rahoituksesta. Edelleen keskustelua käydään siitä, olisiko paikallinen mittava panostus pitänyt kohdentaa lisätukena, vain pidemmän aikavälin kuluessa, jo olemassa oleville kulttuuri-toimijoille vai onko päätös yhdestä supervuodesta oikea. Miten kertaluonteinen tapahtuma luodaan tutuksi, omaksi ja tärkeäksi mahdollisimman monelle turkulaiselle ja suomalaiselle, on suuri paikallinen ja kansallinen haaste.

Toinen tärkeä suunta on ulospäin. Suomi on pieni rauhallinen maa, jonka näkyvyys maailmalla ei synny helposti eikä luonnostaan. Asiassa on nähty myös ongelma ja kansakunnan kaapin päällä rakennettiin ryhmätyönä Suomi-brändiä ulkomaille esiteltäväksi. Myös kulttuuripääkaupunkivuosi antaa ainutlaatuisen tilaisuuden lähettää viestejä maailmalle siitä, mikä meidän mielissämme on Suomi ja suomalainen kulttuuri. Kulttuuripääkaupunkivuosi on kuin klovni ja rummuttaja torilla. Hän kerää huomiota, herättelee ja innostaa yleisöä esiripun eteen. Mutta kun esirippu nousee, itse esitys ja sen sisältö ovat toteuttajien varassa ja rummuttaja vaikenee.

Suomalainen kulttuuri ei ole hetken tuote, vaan kehittynyt hitaasti yöttömässä yössä ja umpihangessa, Pohjantähden alla. Se käsittää lähes kaiken tahdonalaisen inhimillisen toiminnan. Turun ohjelmassa onkin kiitettävästi hankkeita, jotka näkevät kulttuurin laajasti ja uusin silmin. Mukana on puhtaasti pohjoiseen arkeemme syntyneitä kokonaisuuksia kuten Pimeyden 876 sävyä, joka tarkastelee jokavuotista kaamosta voimauttajana ja luovuuden inspiroijana. Saaristo on on iso teema, samoin Itämeri. Myös Turun Kaupunginteatterin erityishankkeet tukevat arvopohjaltaan kulttuuri-vuoden teemoja, Itämeri yhtenä tärkeänä koordinaattina. Kevään mittavin projekti on kuukauden kestävä Esittävän Taiteen Toukokuu, joka on myös vuoden 2011 UBC:n (Union of the Baltic Cities) nimikkofestivaali. New Baltic Drama 2011 sekä Kristian Smedsin Karamazov -projekti ovat teatterin omia syksyn suurhankkeita.

Kulttuurin ydin, tiede ja taide, ovat Turun vuoden-kierrossa mukana kansallisesti ja kansainvälisesti. Yksi merkittävä viesti kohdistuu viime kädessä tuohon ytimeen. Euroopan unionin sisäistä keskustelua hallitsevat kysymykset elämän materiaa-lisista ja fyysisistä realiteeteista. Kulttuuripää-kaupunkivuosi on kuitenkin muistutus siitä, että emme elä yksistään leivästä.

Taidetta ei synny tarpeesta sievistää kansakunnan ulkoasua, täyttää tilastoja tai tyydyttää luovan talouden tarpeita. Taide ja tiede ovat ihmismielen vapaa, kahlitsematon, kontrolloimaton vyöhyke, jolla syntyy ainutkertaisia tulkintoja ja havaintoja maailmasta. Vapaata taidetta ja tiedettä tarvitaan, että jotain uutta voi syntyä, ja jotta sieltä voidaan ammentaa kaikkiin muihin ihmis- ja kansakunnan tarpeisiin. Kulttuuripääkaupunkivuosi on kunnian-osoitus tälle: henkisen pääoman merkitykselle suomalaisessa ja eurooppalaisessa arjessa. Se on myös ääni ilmaisunvapaudelle.