Päätoimittaja Hannu Olkinuora

Ahdistus kulttuurijournalismin tilasta on alkanut oireilla tavalla, joka kertoo laskusuhdanteen henkisestä lamasta sekä journalismin kustantajien neuvottomuudesta. Iäisyysongelma: myykö kulttuuri mediaa, nostaa päätään. Kustantajana rohkenen väittää, että kulttuuri on merkittävä osa sellaisen journalistisen tuotteen kuten sanomalehden lisäarvoa. Sanoisin jopa mieluummin: osa sielua.

Kulttuurijournalismi on paljon muutakin kuin "kritiikkipalvelujen tuottamista", joksi Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen nykyistä kulttuurijournalismia luonnehti journalisteja provosoidakseen. Kulttuurirahaston, arvostelijoiden ja maan suurimpien päivälehtien käynnistämä verkkoportaali kritiikkiportti.fi on mainio esimerkki kritiikin elinvoimasta.

Nettipalvelu, johon on kerätty linkit maan merkittävimpään taidekritiikkiin on niin hyvä ajatus, että siitä täytyy voida kysyä, miksei se vedä enempää yleisöä. Verkko kertoo lahjomattomasti kävijöiden määrän. Kun runsaskaan tarjonta ei näytä houkuttelevan kuin murto-osaa kirjakansasta, täytyy voida kysyä eikö kritiikki ehkä sittenkään kiinnosta.

Väitän edelleen, että kyllä kritiikki kiinnostaa. Hufvudstadsbladetin tekemän tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta kirjan ostajasta perustelee valintaansa sanomalehdestä lukemallaan arvostelulla. Tämä on hankintaperusteista myös merkittävin. Sama lehti tietää, että sen kulttuuriosastolla on merkittävä painoarvo lukijoiden mediavalinnassa.

Hyvän kulttuurijournalismin tunnistaa siitä, että se herättää ja provosoi. Matti Apunen on oikeassa muistellessaan oppi-isänsä Erkka Lehtolan aikoja, jolloin Aamulehden kulttuuritoimituksessa polemisoitiin kaikkea eikä oltu juurikaan sisäsiistejä. Kun kritiikki ja laaja ilmiöiden polemisointi täydentävät toisiaan, tarjotaan lukijoille Journalismia isolla jiillä. Kustantajan kannalta elävä kulttuurijournalismi on osa päivälehden kokonaisuutta, joka tarjoaa lehden lukuelämyksen. Kokonaisuus on paketti, jonka osat eivät jaksa kiinnostaa sellaisenaan. Ja miten jaksaisivatkaan, jos ei tiedä mitä kaikkea on tarjolla. Kritiikkiportin suurin anti on mahdollisuus verrata samasta teoksesta tehtyjä kritiikkejä. Sen valistunut lukija haluaa tehdä kunhan tietää mitä hakea ja verrata. Mitä enemmän arvosteluja sitä enemmän on Kritiikkiportillekin kysyntää.

Suomalaisen kritiikin ongelma on yksinkertaisesti siinä, että valtakunnallisen kulttuurijournalismin tarjonta vähentyy. Sanomalehdet muuttuvat paikallisemmiksi ja saman tekee niiden kulttuurikin. Valtakunnallinen taidekritiikki on aivan liian harvoissa käsissä kun sitä hoitaa järjestelmällisesti alle kymmenen sanomalehteä ja kattavasti vain uutama, nekin luonnollisesti omien valintojensa mukaan.

Jokainen toimitus haluaa muodostaa omanlaisensa kulttuuritarjonnan. Jokainen elementti muodostaa osan lukijalle tarjottavasta lisäarvosta eikä kenenkään tarvitse luopua tästä itsestään selvästä oikeudesta. Kritiikkien kokoaminen yhden virtuaalisen median alle ansaitsee yrityksen seuraavaksi askeleeksi. Aletaan markkinoida lajityyppiä valistuneina valintoina. Markkinointia siellä missä lukija saa ensikosketuksen kritiikkiin eli oman lehden kulttuurisivuilla.

Mainostetaan reilusti koko kritiikkitarjontaa eli naapureitakin. Osaammeko katsoa oman lehden edun yli? Estääkö sen sanomalehtien keskinäinen kilpailu? Kulttuurijournalismin suurkuluttajat haluavat vaihtoehtoja ja miksemme palvelisi heitä. Eivät he niele meidän loistavia kritiikkejämme kritiikittä kuitenkaan.