Haastateltavana Maarit Tammisto

Vanhan miehen unelma: päästä taksikyydillä Tampereen keskustan Hämeenkatu päästä päähän jouluvalojen aikaan. Puuttuu vain saattaja, jota ilman vaikeasti liikkuvan vanhuksen lyhyt talviajelu ei toteudu.

Tällaisin tositarinoin puhuu mielellään työstään Maarit Tammisto, vapaaehtoisen vanhustyön keskuksen Mummon Kammarin toiminnanjohtaja. Hänelle Kammari ei ole (vain) se kotoisa toimipaikka ydinkeskustassa, jossa tätä haastattelua tehdään keväisenä iltapäivänä. Vuodesta 1989 toiminut, uraauurtavaa lähimmäistyötä tehnyt kammari on tämän lisäksi - tai ennen kaikkea - koko ajan uusia yhteisöllisiä uomia etsivää toimintaa, elämäntapaa ja ihmisiä. "On mentävä sinne, missä ne yksinäiset vanhukset ovat", Tammisto kiteyttää koruttomasti. Ja vakuuttavasti: keskuksen toiminta tunnetaan hyvin. Toiminnanjohtaja on asian väsymätön puolestapuhuja, joka on antanut vapaaehtoistyölle kasvot. Viesti on selkeä. Toiminnan on suuntauduttava ulospäin ja kynnyksen osallistua on pysyttävä matalana. Tämä koskee sekä kaikenikäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä että iäkkäitä asiakkaita, niin Mummon Kammarin harrastuspiireihin tulijoita kuin vanhainkotien ja sairaaloiden osastoja.

Jo yksityiskodeista tulee Kammariin vuosittain yli 3000 avunpyyntöä. Yksin asuvan kerrostalon asukkaan saattavat eristää ulkomaailmasta ne pari porrasta rappukäytävässä, hissin ja alaoven välissä. Myös vanhainkodeissa ja sairaaloissa iloitaan lehtien ja kirjojen apulukijoista, ulkoilu- ja retkiseurasta, yhdessäolosta ja arkisesta tuesta "tavallisen ihmisen taidoin".

Vanhenemisen taito?

Nuoruutta ihannoivassa läntisessä kulttuurissa tarvitaan muistuttelua siitä, että vanheneminen ei ole vain vanhojen asia. Kysymykseen vanhenemisen taidosta Maarit Tammisto ei anna valmista vastausta. Siihen vaikuttaa moni asia. Hän korostaa mieluummin sitä, mihin itse kullakin on aikaa ja mahdollisuuksia omassa arjessaan. Miten toimin vanhempieni ja isovanhempieni kanssa? Miten puhun iästä ja suhtaudun siihen samanikäisten seurassa? Millaista mallia annan lapsille ja lapsenlapsille? Vanhenemisen taitoa voi olla jo se, että kykenee kuvittelemaan itsensä - iästä riippumatta - sekä auttajana että autettuna. Tammiston sanoin: pystyy katsojana samastumaan Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin kantajaan siinä missä kannettuunkin.

Tammiston tarinoiden päähenkilöinä on myös maahanmuuttajia, jotka hakeutuvat vapaaehtoistyöhön esimerkiksi jouduttuaan eroon omista monen sukupolven perheyhteisöistään. Suhtautuminen ikään on myös kulttuurinen kysymys. Luonteva ja kulttuuriin kuuluva arvostus näkyy puheen lisäksi kosketuksissa ja eleissä - vaikka siinä, miten kunnioittavasti vanhuksen jalka autetaan pyörätuolin jalustalle.

Kaupunki ja maaseutu

Suurten kaupunkien vanhukset ovat sikäli etuoikeutettuja, että heille on tarjolla harrastuksia ja palveluja. Tosin Maarit Tammisto muistuttaa, että yksinäisyyskin tiivistyy kaupungissa. Vaikeasti liikkuva vanhus voi olla loukussa omassa hissittömässä asunnossaan siitä huolimatta, että naapurista hänet erottaa vain puolen metrin seinä.

Kaupungissa tai maalla, millaista sitten olisi eri ikäryhmien tarpeita huomioiva kulttuuritarjonta? Samoja sisältöjä kuin kaikille muillekin, Tammisto tähdentää. Esityksiä ja tilaisuuksia myös päiväsaikaan sekä lisää mahdollisuuksia osallistua saattajan kanssa myös iltaelämään. Siis tunne, että on tervetullut liikkumaan turvallisesti siellä, missä yhteisön nuoremmatkin jäsenet liikkuvat. Hyvääkin tarkoittava senioreille suunnattu kulttuuritarjonta helposti ghettouttaa heidät omaksi asiakasryhmäkseen. Usein tarvitaan vain se vapaaehtoinen, joka auttaa esiintyjiä löytämään yleisönsä ja päinvastoin: tarhojen ja koulujen kevätjuhlat, tanssiesitykset, musiikkikoulujen katselmukset... Samoista paikoista löytyisi yleisöä ja yhteistyökumppaneita myös sille tekemisen ilolle, joka kukoistaa Mummon Kammarin luku-, musiikki- ja muissa harrastuskerhoissa.

Utopia hyvistä yhteisistä hetkistä

Maarit Tammiston puheenparteen eivät selvästikään kuulu strategiat, rakenteellinen kehittäminen ja johtamisen visiot. Vapaaehtoistyö on yhteisön elävää elämää: jaettuja tarinoita, jokaisen mahdollisuutta auttaa (jos ei juuri nyt, joku parempi hetki varmasti tarjoutuu) ja rohkeutta ottaa pieniä askelia. Vapaaehtoistyön tulevaisuus ei rakennu uusimman teknologian tai lottovoiton varaan. Näitä vahvempi voima on se innostunut vapaaehtoinen omassa verkostossaan.

Haastattelu ja teksti: Päivi Mehtonen ja Silja Minkkinen-Poikolainen