Terve teille lähimmäiset, Kymenlaakson kulttuurirahojen vaalijat, jakajat ja saajat!

Sotahistoria suhteellistamisen instrumenttina

Olen Teemu. Teen kirjoja kuolleista ihmisistä. Kymijoki on virrannut työpöydälleni monesti metsäteollisuuden historiassa ja sotahistoriassa. Monihaarainen elämän ja kuoleman virta, varrella vaikka mitä taistelua ja työtaistelua.

Koska talvisota-puhetta pursuaa kaikkialta Ukrainan tähden, vedän iloiseen, keväiseen juhlaamme muita veriroiskeisiin. Ruotsin ajan sodissa ei ollut osapuolena itsenäinen Suomi, mutta yhtä lailla ne olivat kansojen, maakuntien, pitäjien, kylien, perheiden ja yksilöiden absoluuttisia kohtalonhetkiä. Elämän ja kuoleman kokoisia armottomia tsemppiksiä.

Jokainen Kymenlaakson tyttö ja poika näki 1700-luvulla kohtauksia, jotka elokuvan varoitustekstin mukaan ”saattavat olla haitallisia lapsille”. Murhapolttoja, nälkäkuolemia, kurkihirressä roikotusta, tulikuumalla kynttiläntalilla sokaisua, ruttoa, ihmiskauppaa suomalaisilla orjilla.

Kaukaisilla tappotantereilla miehet kuolivat ei-minkään puolesta. Korventuivat koronaa kovemmissa kuumeissa. Ripuloivat veriset suolensa ulos leirissä, jossa käymälä ja kaivo olivat yksi ja sama reikä. Jäätyivät alastomina lumimyrskyssä. Ja toisinaan ottivat peitsen niskaan ja neljänaulaisen kanuunankuulan nivusiin.

Kymmenen sukupolvea sitten esivanhemmillamme oli psykiatrina sotahullu kenttäpappi ja psyykenlääkkeenä korkeintaan paloviinaa. Silti selvisivät elämästä hengissä!

Paraikaa tutkin 1740-luvun hattujen sodan kymenlaaksolaisia pieniä ja keskikokoisia ihmisiä. Selviytyjätyyppejä, jotka äänestivät jaloillaan sodan mielettömyyttä vastaan, tai rakensivat piilopirtin, kun  ”välitön turvallisuusuhka” kantautui saarnastuolin kuulutuksista ja taivaan merkeistä. En väheksy nykypäivänkään selviytymistarinoita. En väitä, että ennen olivat pirtit puuta ja miehet ja naiset rautaa. Mutta meinottelen menneisyyttä kipulääkkeeksi meille näppäilijöille ja käppäilijöille. Historia on suhteellistamisen instrumentti, joka aiheesta ja vuosisadasta riippumatta vakuuttaa, että aina on notkosta noustu. Siihen havaintoon et välttämättä tarvitse edes kansakunnan järeimpiä linjoja vaan juurevan sukututkimuksen tai kyläkirjan. Sanoma on aina sama: elettiinpä ennenkin.

Suomen taloudellinen itsenäisyys

Tykkäämme puhua Ruotsin ajan perinnöstä lain, oikeuslaitoksen, tehokkaan hallinnon ja talonpoikien vapauden kautta, mutta vielä 1800-luvun alussa olivat inhimillisen kehityksen mittarit Suomessa paukkupakkasen puolella.

Nämä Kymenlaakson seudut eivät olleet luonnoltaan osattomia. Lohenkalastusta, tervaa ja puutavaraa Haminan ja Loviisan kautta  ja ainakin ylimuistoista, muhevaa peltoa. Niin vain täälläkin katajainen kansa söi petäjäistä leipää. Köyhyys ei johtunut nuivasta ilmastosta. Vaan siitä, että rahvas kituutti rakenteellisessa sorrossa, alistettuna äidinkielen ja pahiten säädyn perusteella.

Vapautuminen alkoi nimenomaan Kymenlaaksossa, suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvun taitteessa. Suomen kohotti alhosta ylös – metsä. Ensin höyrysahat ja sitten sellu- ja paperitehtaat. Niillä Suomi – ”Euroopan kerjäläinen”– jalostui alistetusta kehitysmaasta itsenäiseksi teollisuusmaaksi. Tämän päivän monipuolinen elinkeinoelämä on tuon 150 vuoden takaisen läpimurron lapsi taikka lapsenlapsenlapsi.

Suomen toistaiseksi pisin ja kestävin nousukäyrä piirtyy lankuista, laudoista, parruista, palkeista, sellusta ja paperista – luonnonvarasta, joka muuttui hyvinvoinniksi omin toimin, täällä paikan päällä.

Taloushistoria todistaa, että suomalaiset ovat viisaita ja kekseliäitä, kunhan saavat tilaisuuden yrittää ja vapauden koettaa kaikkensa.

Metsäteollisuuden pioneerit valjastivat paitsi koskia myös uinuvia sielunvoimia. On voimauttavaa löytää arkistosta tee-se-itse-ihmisiä, oman onnensa seppiä, jopa unohdettuja, melkein nimettömiä neroja.

1870-luvulla yksikään korkeakoulu koko maailmassa ei analysoinut suomalaisen metsätalouden edellytyksiä. Ei mikään ammattikorkea kouluttanut ”huippuosaajia”. Suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuuskin oli olemattomissa. 

Norjasta ja Ruotsista tuli tänne pari tärkeää persoonaa, jotka suunnilleen tiesivät, miten Päijänteen latvapurojen ikihonka ehkä voisi muuttua hopeamarkoiksi. Mutta malleja ei voinut kopioida maasta toiseen luonnon erilaisuuden takia. Meri ja maailmanmarkkina on Suomesta niin kaukana, monen esteen takana.

Menepä ensimmäisessä aallossa Kymijoelle. Hahmota homma, ota olosuhteet haltuun pystymetsässä. Ja toimita pikatilauksena perille – satatuhatta tukkia.

Ei ole patsaita pystytetty niille työnjohtajille, jotka omasta päästään pähkäilivät, että puomit noin ja noin, ja tuosta kulmasta puut uivat sukkelammin. Luovaan ajatteluun pystyivät myös lukutaidottomat rivi-ihmiset, jotka nälkä kannustimenaan vaihtoivat kuokan keksiin.

Kotkassa ja Kuusankoskella teollisuus hyppäsi suoraan valtavimpaan skaalaan. Konstien ja keinojen kirjon oli pakko kehittyä koneiden jyskeessä ja havumetsän huminassa. Jokainen hetki oli kohtalonhetki. Ei ollut aikaa harjoitella ja vetää henkeä– muuten kaatuvat puulaakit.

Äijä lyö kirveellä leiman, muut kaatavat, pätkivät ja karsivat. Hevoset kiskovat vesistön varteen. Tukkilaisten roikka uittaa rannikolle. Seuraavana keväänä yksi aloitekykyinen metsäihminen älyää, että noinhan suma laukeaa. Viiden vuoden päästä toinen panee merkille, että pöllinparkkuuseen tarvitsemme uuden työkalun, ja kolmas osoittaa, miten kannattaa pinota, jotta purkaminen veteen käy kätevästi. Neljäs tee-se-itse-ihminen ähkii kynällä. Vaikka juridiikkaa. Metsätyömiesten armeijat haittasivat maanviljelyä ja kalastusta melkein yhtä pahasti kuin sotajoukot. Kymijoen ensimmäisten uittojen oikeudenkäynneistä kertyi asiakirjoja kymmeniä hyllymetrejä.

Valtiovalta antoi luvat tehtaiden perustamiseen. Joskus byrokratiassa pureskellen, pitkin hampain. Rautateitä ja satamia syntyi, liikenneyhteydet auttoivat alkuun, kiitos, kiitos. Mutta Suomen suuriruhtinaskunnan olematon julkinen sektori ei  lykkinyt 1800-luvun liike-elämään vauhtia ”innovaatiostrategialla”. Ei pystynytkään. Voima tuli muutaman yrittäjän pääkopan sisältä ja myös syvempien rivien kotoperäisistä keksinnöistä ja kansanomaisista oivalluksista. 

Suurin osa keksinnöistä oli huonoja. Mutta parhaat selvisivät kuin evoluution luonnonvalinnasta seuraaville työmaille, jatkokehittelyyn. Eihän Verlan kaltaista miljöötä saatikka isompi tehtaanpiipputaajamia voi päivässä innovoida. Mutta päivistä koostuu viikkoja ja lopulta vuosikymmeniä. Tekniikan ohessa kehittyvät ihmisyhteisöt. Ehkä organisaatiouudistukset tapahtuivat siten, että patruuna piirsi tupakkalaatikon kanteen kaavion uiton ukkoherroista, tulipiipuista ja toplokkaista, ja tehtaalla teknillisestä johtajasta pienimpään lajittelijatyttöseen saakka. Tukin matka oli paitsi logistisesti myös sosiologisesti yhtä mutkikas kuin koko elämä.

Innovaatio-intoni lomassa huomautan, että teollistumisen historia on toki myös työuupumuksen, loppuun palamisen ja työpaikkakiusaamisen historiaa. Jos valjuja uussanoja edes kehtaa käyttää esivanhemmasta, joka vähin vaattein ja kalorein ryskytti 40 asteen pakkasessa, sylki verta ylirasituksesta ja valvoi monta vuorokautta putkeen yksillä silmillä.  Tai kiipesivät lautakasa selässään kerrostalon korkuiseen tapuliin ilman mitään turvakaidetta. Taikka naisihmisinä kärsivät mestarin seksuaalisesta ”ahdistelusta” ja ”häirinnästä”, joiden takia puhkesi vuonna 1904 puhkesi Voikkaan tehtaan kuuluisa lakko, oman aikansa miituu.

Näin se meni, ei voi mitään. Alussa oli tehtaan varjo. Valon vuoro tuli myöhemmin, jos oli tullakseen.

Yrittäjien aivotyö otti niin ikään koville eikä yleensä palkinnut tekijäänsä. Metsäteollisuuden varhaishistoriasta kimposi kansakunnan kaapin päälle muutamia kymmeniä sukunimiä. Monin verran enemmän oli niitä, jotka tuhoutuivat vararikoissa ja vailla mitään turvaverkkoja tipahtivat pohjaan saakka ja jättivät meille muistoksi kadunnimiä.

Aatteiden ja rahan rakkausavioliitto

Suomen itsenäistymistä 1917 ei voi kuvitella ilman tehtaita.  Ja totta kai teollisuuden viljelyksissä orastivat myös vuoden 1918 veripellot.

Kaikki ei kuitenkaan riipu tuotantotonneista ja pyssyistä. Palaan juhlamme tunnelmien tähden henkisempään kohtalonhetkeen. Kuusankosken kaltaiset alkujaan rumat taajamat syntyivät silloin kun meneillään oli kulttuurihistoriamme kaunein käänne. Suomalaisten ihmisarvo ja tasa-arvo sarastivat 1800-luvun lopulla kansallisuusaatteessa ja fennomaniassa.  Kielitaistelu on kohtalonhetkistä suosikkini, sillä siinä ei pärskynyt veri. Raha-asioilla iso merkitys hengenelämälle. Suomelle siunaantui suurin piirtein kulttuurimyönteinen liike-elämä. Firmat ja vauraat yksityishenkilöt antoivat omistaan tieteelle ja taiteelle.

Kulttuurirahasto syntyi 1930-luvun Suomessa, jossa vanhukset muistivat, että nälkätaiteilija voi kuolla nälkään. Aleksis Kiven kohtalo velvoitti lahjoittajia. Yhteiskunnan kulttuurirahat olivat pennosia silloin kun budjetit riittäneet edes maanpuolustukseen tai jälleenrakennukseen ja siirtoväen asutukseen. Kulttuurirahasto, maakuntarahastot muut ei-valtiolliset mesenaatit olivat aivan välttämättömiä, jotta edes joku voi toisinaan keskittyä luomiseen tai tiettyyn tieteen lokeroon.

1900-luvun lopulla valtio tuki kulttuuria jo ällistyttävillä summilla satojen laitosten kautta. Siinä ajassa kysyttiin: mihin enää tarvitsemme Kulttuurirahastoa tai mitään yksityisiä klikkejä.

Rahareiät eivät sentään täyttyneet 1970-luvulla eivätkä ne täyty ikipäivinä. Tieteilijöitä ja taiteilijoita on aina enemmän kuin tiede- ja taiderahoitusta. Kyse on siitä, kuka saa ja kenelle annetaan.

Ja onhan arvo sinänsä että valtio ei kastele kaikkia kukkia. Vaan jättää ekologisen lokeron mesenaateille. Lahjoittaminen on osa demokratiaa. Se on vapaus tai oikeus tukea juuri lahjoittajalle tärkeintä asia ajassa ja ikuisuudessa.

Mesenaatti ehkä tiedostaa materiansa ja tomumajansa katoavaisuuden ja tavoittelee nimikkorahastolla omalle nimelleen pientä kuolemattomuuden palasta – hieno peri-inhimillinen motiivi. Myös kotiseudusta kumpuavat monen lahjan vaikuttimet. Siihen maakuntarahastojen idea perustuukin.  Historiallisia maakunta ei ole olemassa hallinnossa, mutta maakunta on jokin maailman kokemisen taso, joka todistetusti säilyy lahjoittajien sielussa. Ja mikä ettei säilyisi. Maakunnallisuus ei ole hylkivä ja rajoittava tunne vaan sävy isänmaallisessa, yleishyödyllisessä elämänkatsomuksessa.

Arvoisa yleisö ja stipendiaatit erityisesti! Ihmistaustainen kulttuuriraha on arvokasta ja vaikuttavaa. Tänään ei ole jaossa Ely-keskuksen, ministeriöiden ja EU:n rahaa. No. Kukaan meistä tuskin vastustaa niitäkään. Mutta kun euro irtoaa veronmaksajan selkänahasta tai kiertää maailmanrannan kautta, siitä katoaa yksilön antamisen ilo ja ihmiskohtainen sivistystahto. Maakuntarahaston kirjekuoret ovat peräisin yksityishenkilöiltä ja kasvollisilta yrityksiltä. Ja raha päätyy nyt sellaisiin täsmätarkoituksiin, joita joku piti kaikkein tärkeimpinä elinaikanaan taikka viimeisenä tahtonaan. Apurahan arvoa kohottaa sekin, että teitä saajia eivät löytäneet virkakoneistot vaan vapaaehtoiset luottamushenkilöt ja eri alojen palkattomat asiantuntijat.

Tehkää hyviä tutkimuksia, hyviä kirjoja, tauluja ja lauluja. Menneiden sukupolvien kunniaksi, nykyisten ja tulevien iloksi ja hyödyksi. Toivotan teille riemukasta juhlahetkeä!